Teksti Meri Pukarinen

Kööpenhaminan seuraavat päivät kertovat, millaisessa maailmassa elämme.

Kööpenhaminan ratkaisun hetket ovat käsillä. Koko joukko ministereitä on jo saapunut Kööpenhaminaan, ja valtionpäämiehiä odotetaan saapuviksi perjantaina. Siihen mennessä pöydällä pitäisi olla niin pitkälle neuvotellut tekstit, että viikonloppuna päästään sopuun kunnianhimoisesta, reilusta ja laillisesti sitovasta ilmastosopimuksesta.

Neuvottelut ovat olleet täynnä draamaa. Ns. plenaryt on pysäytetty useaan kertaan, kun prosessista ei ole päästy sopuun tai maita on kävellyt ulos. Villejä spekulaatioita liikkuu siitä, kuka on liittoutunut kenenkin kanssa virallisen prosessin ulkopuolella, onko isäntämaa toiminut reiluna neuvotteluisäntänä ja kenen agenda oikeasti on pyyteetön. Kokousjärjestelyjen kaoottisuus, kansalaisjärjestöedustuksen rankka rajoittaminen ja epäilykset poliisin toimintaa kohtaan lisäävät omat pikantit mausteensa ilmastokeitokseen.

Olen seurannut kasvavan kiinnostuksen vallassa perinteisesti heikohkojen maiden tai maaryhmien esiintymistä. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista ensimmäisten joukossa kärsivät pienet saarivaltiot ovat selvästi huomanneet, että niillä ei ole mitään menetettävää. Ne ovat vieneet peräänantamattomalla rohkeudella ja sinnikkyydellä neuvotteluprosessia eteenpäin ja kohti hankalien kysymysten käsittelyä. Viime viikon lopulla Tuvalun edustaja murtui kyyneliin neuvotteluissa todeten, että koko hänen maansa väestön kohtalo lepää näiden neuvottelujen tulosten varassa.

Niin falskilta kuin se kuulostaakin, Kööpenhaminassa päätetään miljoonien ja miljoonien ihmisten elämästä. On tuntunut absurdilta kahlata ilmastokokouksen uutisvirrassa neuvotteluista tehtyjen juttujen kommentteja: usein meiltä suomalaisiltakin tarvittava ilmastorahoitus kehitysmaille todennettaviin ilmastotoimiin nähdään epäilyttävänä, epäreiluna, ansaitsemattomana. Kuinka jo köyhyydessä elävien ihmisten eloonjäämisen ja muutaman sadan euron panostuksen suomalaista kohti vuodessa elinkelpoiseen planeettaan voi mainita edes samana päivänä jotenkin kilpailevina satsauksina?

Koko neuvotteluprosessissa on minulle kyse lopulta oikeudenmukaisuudesta. Tänä jouluna en halua tuntea sitä syyllisyyttä, jota tunsin aina lapsena jouluisin ruokapöydän notkuessa ja lahjojen pilkistäessä kuusen alta – miksi minä satuin putkahtamaan länsimaalaisen, vauraan äidin kohdusta keskelle yltäkylläisyyttä samaan aikaan, kun niin monella ei ole mitään? Ja miten voi olla niin, että elämäntapamme vain lisää globaalia eriarvoisuutta? Syyllisyyden sijaan haluan uskoa sellaiseen maailmaan, jota Greenpeacen uusi johtaja, eteläafrikkalainen Kumi Naidoo niin osuvasti kuvaa.

Naidoo kasvoi rotuerottelun keskellä ja katsoi lapsuudessaan veljensä kanssa televisiosta rotuerottelun vastaista protestia Uudessa-Seelannissa. Naidoo kirjoittaa, ettei ymmärtänyt lapsena, mitä ihmeen voitettavaa mustien oikeuksien puolesta järjestettyyn mielenosoitukseen osallistuneilla valkoihoisilla oli. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, että valkoiset halusivat sitä, mitä he tarvitsivat – heidän täytyi saada elää maailmassa, joka on oikeudenmukainen.

Seuraavina päivänä määritellään, millaisessa maailmassa elämme, ja millaiset johtajat olemme valinneet. Alkavatko vauraat maat uuden ilmastosopimuksen seurauksena maksaa ilmastovelkaansa vai pitäytyvätkö ne kansallisten etujen ahtaassa vaalimisessa? Pelin henki on, että kaikki joutuvat joustamaan. Ilmastokatastrofin torjumiseksi tarvittavista toimista ei voi kuitenkaan luonnon kanssa neuvotella. Kööpenhaminan tuloksen on oltava reilu, kunnianhimoinen ja laillisesti sitova.

Ilmastotiedettä ei voi muuttaa, joten politiikkaa on muutettava. Jos politiikkaa ei saada muutettua, ei jää muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa poliitikot.