Preston Sturges oli Hollywoodin kulta-ajan käsikirjoittaja-ohjaaja, jonka hulvattomat komediat ovat toimineet inspiraationa mm. Coen-veljeksille. Tutustuin ohjaajan tuotantoon kuuden elokuvan verran viime vuonna ja liikutuin niiden parissa. Joskus nuorempana ja hölmömpänä vihasin monien Sturgesin aikakauden lavasteiden ja näyttelijätyön teennäisyyttä verrattuna eurooppalaisten ohjaajien elokuviin ja siitä syystä vastaavia aukkoja on edelleen paikattavana.

Sturgesin Sullivan’s Travels (1941) kertoo ehkä jossain määrin samankaltaisesta impulssista, sillä menestynyt ohjaaja John Sullivan (Joel McCrea) kaipaa elokuviinsa jotain aidompaa ja uskoo ymmärtävänsä kansaa paremmin, jos hän teeskentelee rahatonta pummia ja liftaa maan halki. Matkoillaan Sullivan tutustuu oikeasti rahattomaan naiseen (Veronica Lake) ja oppii yhtä sun toista niin elämästä kuin elokuvista (valitettavasti köyhiä teeskentelevät toimittajat eivät koskaan opi mitään, muuten juttutyyppi olisi jo kuollut).

Se on yksi parhaimpia ja viihdyttävimpiä elokuvien tekemistä käsitteleviä elokuvia, jonka itsetietoinen huumori sopii varsin hyvin myös 2020-luvulle. Jos Sturges on innoittanut muita, niin luonnollisesti Sturges vuorostaan on ottanut inspiraatiota muilta ja viittaa mm. elokuvan nimessä suoraan Jonathan Swiftin satiiriin Gulliver’s Travels (1726).

Sturgesin varsinainen nerous piilee elokuvien napakassa dialogissa, josta etenkin Sullivanin tuottajan huolestuneet kommentit varsin masentavalta kuulostavaan “Sullivanin mestariteokseen” jäivät mieleen. Yhden kohtauksen aikana tuottaja ehtii ehdottaa useaan kertaan, että elokuvaideaan on syytä lisätä seksiä (“…with a little sex in it?”). Jos pudottaa Veronica Laken uima-altaaseen, niin elokuva ei ole seksitön, joten Sturges ei tietenkään ole puritaani asian suhteen. 

Kohtaus on siis todennäköisesti ensisijaisesti harmitonta komiikkaa, mutta jäin pitkään pohtimaan elokuvataiteen suhdetta seksiin. Ehkä juuri tuottajat ovat sitä aina vaatineet juuri sen kaupallisten vaikutusten vuoksi, mutta elokuvista myös katoaa jotain olennaista, jos Hollywood luopuu siitä lähes kokonaan.

Asia nousi ajankohtaiseksi monta kertaa tänä vuonna, mutta erityisesti Cannesin kilpasarjan yhdeksi alavireeksi jäi, että eurooppalainen elokuva on kulkemassa tyystin eri suuntaan. Ainakin Jacques Audiardin, Mia Hansen-Løven, Sean Bakerin, Paul Verhoevenin, Julia Ducournaun, Wes Andersonin ja jossain määrin myös Joachim Trierin elokuvat sisälsivät paljohkolti seksiä tai kursailematonta alastomuutta – tai ainakin riittävästi, jotta asia herätti reaktioita (amerikkalaisten) kriitikoiden twitter-tileillä.

Huomaan usein puhuvani yleisellä tasolla koronan vaikutuksista alaan, mutta ainakin sen yksi konkretisoituminen on se, että Kultaisesta palmusta huolimatta Julia Ducournaun Titane on ilmeisesti tulossa varsin rajattuun levitykseen Suomessa. Elokuva ei ole menestynyt erityisen loisteliaasti kaikkialla ja osittain se johtuu siitä, että elokuva yhdistää trans- ja queer-aiheita (esim. Alexian naamioituessa pojaksi häntä haukutaan homoksi) suorasukaiseen väkivaltaan ja alastomuuteen. Paketti tuntuu hämmentävän ja kärjistetysti voisi sanoa, että elokuva on ärsyttänyt osittain sekä genreasiantuntijoita että kaikki elokuvat feminismin läpi tulkitsevia (mikä on yleisesti ottaen hyvä merkki – aikaa kestävät elokuvat herättävät usein erikoisia aikalaisreaktioita). Sen kuva yhteiskunnan sukupuolia koskevista odotuksista on yhtä kaikki terävä, vaikka Ducournau on antanut pääosan mallille ja tekee ilkeän hauskaa body horroria hänen kehollaan. En täysin ymmärrä ihmisiä, jotka seksualisoivat kaiken alastomuuden – etenkin ottaen huomioon, että Titane on suurimman osan ajasta fyysisesti epämiellyttävää katseltavaa, ts. elokuva tuskin kiihottaa juuri ketään. 

Katsoin syksyllä toisen ristiriitaisen, ahtaita sukupuolirooleja ja hienovaraisesti queer-aihetta käsittelevän teoksen. Pitkään kaapissa eläneen Vincente Minellin 50-luvun melodraama Tea and Sympathy on vanhemman naisen ja nuoren pojan välinen rakkaustarina, mutta Minelli käsittelee pojan hahmon kautta niin kiusaamista kuin (nykytermein kuvailtuna) heteronormatiivisuuden ongelmia. 

Naisten seurassa viihtyvä poika ei sopeudu tavanomaiseen äijämuottiin ja häntä haukutaan “sister boyksi”. Ottaen huomioon 50-luvun Hollywoodin säännöt ja Minellin taustan, elokuvan päähenkilöä on hankala olla tulkitsematta ohjaajan omakuvaksi. Jos Titane tuntuu liian hurjalta, niin suosittelen korvikkeeksi teetä ja sympatiaa.

Lienee syytä mainita, että Minellin elokuvan pohjana on näytelmä, jossa homoutta käsitellään paljon avoimemmin ja studiokauden pakkopaidasta huolimatta se näkyy vielä tänä päivänäkin elokuvasovituksesta. Tavallaan Tea and Sympathy on juuri hienovaraisen vihjailunsa vuoksi kiinnostavaa seurattavaa. Se sekä rikkoo tabuja että yrittää häivyttää niitä.

Minellin monimutkainen teos oli ylivoimaisesti kiinnostavin elokuva, jonka näin vuoden 2021 aikana. Listasin aiemmin jo parhaat uudet elokuvat, mutta oikeastaan aloitin tämän esseen, jotta pääsisin listaamaan parhaat viime vuonna näkemäni vanhat elokuvat. Ensimmäiset kymmenen näistä olisi pitänyt katsoa jo aiemmin, mutta ehkä Tea and Sympathy sopii kypsemmille paremmin. Sympatiani ulottui niin Deborah Kerrin esittämään naishahmoon kuin John Kerrin päähenkilöönkin. 

Tea and Sympathy (Vincente Minnelli, 1956)

Sullivan’s Travels (Preston Sturges, 1941)

La Chute de la maison Usher (Jean Epstein, 1928)

Letter From an Unknown Woman (Max Ophüls, 1948)

Ikiru (Akira Kurosawa, 1952)

All That Heaven Allows (Douglas Sirk, 1955)

A Matter of Life and Death (Emeric Pressburger & Michael Powell, 1946)

Point Blank (John Boorman, 1967)

Blow Out (Brian de Palma, 1981)

Midnight Cowboy (John Schlesinger, 1969)

California Split (Robert Altman, 1974)

The Stunt Man (Richard Rush, 1980)

Legend of the Mountain (King Hu, 1979)

Diva (Jean-Jacques Beneix, 1981)

Un dimanche à la campagne (Bernard Tavarnier, 1984)

The Dead (John Huston, 1987)

Un amour de jeunesse (Mia Hansen-Løve, 2011)

The Shooting (Monte Hellman, 1966)

Ms. 45 (Abel Ferrara, 1981)

Burden of Dreams (Les Blank, 1982)