Night Visions Maximum Comebackin kunniavieraaksi saapuu Hollywood-komedioiden ohjaaja John Landis, jonka menestyneimpiin elokuviin lukeutuvat Beverly Hills kyttä 3 ja Blues Brothers. Jälkimmäisen ohella miehen elokuvista nähdään mm. Vaihtokaupat ja Ihmissusi Lontoossa.

Festivaalin ohjelmisto on jopa poikkeuksellisen korkeatasoinen, mistä kielii myös Cannesin parhaimpien elokuvien lukeutuminen valikoimaan. Tekstit perustuvat osittain blogissani aiemmin julkaistuihin arvioihin, ja ne keskittyvät ohjelmiston uutuuksiin.

Benedetta 

Paul Verhoevenin uutuselokuva kertoo 1600-luvulla eläneen Benedetta Carlinin tarinan, joka pohjaa Judith C. Brownin kirjaan Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Renaissance Italy. Kirjan nimi kertoo jo paljon elokuvasta, mutta toisaalta on yhtä olennaista tietää, että kyse on juuri Verhoevenin teoksesta. 

Lukuisia satiireja tehneen ohjaajan elokuvista Benedetta muistuttaa ehkä eniten Basic Instinctiä (1992) ja Black Bookia (Zwartboek, 2006), jonka käsikirjoittaja Gerard Soeteman oli alun alkaen se, joka vinkkasi ohjaajalle Brownin kirjasta. Hollantilaisen historiallisen elokuvan tavoin Benedetta kuvaa jopa karnevalistisin kääntein sitä miten nopeasti yhteisö on valmis vaihtamaan mieltään siitä, ketä se palvoo.  

Nunnaluostarissa alkaa valtataistelu, kun Benedetta (Virginia Efira) alkaa voida pahoin ja saa hoitajakseen toisen nunnan, Bartolomean (Daphné Patakia). Heidän välilleen syntyy kiihkeä suhde, jonka aikana Benedetta saa stigmajälkiä käsiinsä. Häntä ryhdytään nostamaan pikavauhtia luostarin johtoon hallitsevan benedissan (Charlotte Rampling) skeptisestä suhtautumisesta huolimatta.

Kun Verhoeven kävi Suomessa hän oli promoamassa Jeesuksesta kertovaa kirjaansa. Eittämättä Benedettassa näkyy sama kiinnostus aihepiiriin, ja se esitetään juuri niin hupaisalla tavalla kuin hollantilaiselta voi odottaa. Benedetta mm. näkee näkyjä, fantasioita ja painajaisia, joissa Jeesus pelastaa hänet raiskaukselta ja hyökkääviltä käärmeiltä.

Verhoeven löytää kosolti ihmisille tyypillistä – ja etenkin kirkon sisältä löytyvää – tekopyhyyttä ja tabujen rikkomista. Nunnien välinen lesboseksi on ilmeisin esimerkki tabun rikkomisesta, mutta Verhoeven ei pysähdy siihen. Satiirin kohteena on ihmisten helppouskoisuus, vallanhimo, kaksinaamaisuus ja oikeastaan kaikki alhaisimmat impulssit ja heikkoudet. Juonenkäänteiden kautta Verhoeven punoo teemat saman dualiteettirakenteen ympärille.

New York Film Festivalin aikaan elokuva sai aikaan jopa pieniä mielenosoituksia uskovaisten toimesta. Paheksujiin liittyi myös Peter Bradshaw, joka kutsui Benedettaa laimeaksi nunnasploitaatioksi, mutta todellisuudessa esim. väkivaltakohtaukset esitetään todella graafisesti ja mitä tulee alastomuuteen, niin elokuvan vastaanotossa on outoja kaikuja Showgirlsiin (1995). Tosin on syytä korostaa, että 90-luvun eriskummallisimmasta elokuvasta poiketen Benedetta on kauttaaltaan upeasti näytelty ja mielestäni se oli kesän Cannesin ehdotonta kärkeä. Se ei ehkä ole yhtä monivivahteinen kuin Elle (2016), mutta moni asia jää katsojalle avoimeksi. Jostain syystä Verhoevenin tyyli, jossa kieli on tukevasti poskessa, ei aina resonoi nykyhetken kanssa.

Titane

Titanessa Alexia (Agathe Rousselle) joutuu isänsä kanssa autokolariin ja saa kalloonsa titaania. Alexiasta tulee sarjamurhaaja, joka kärsii vaikeasta isäsuhteesta ja vasta kohdattuaan Vincentin (Vincent Lindon) alkaa jonkinlainen inhimillisyys löytyä. Myös Vincentillä on omat ongelmansa ja hän luulee itse asiassa Alexiaa omaksi pojakseen, minkä vuoksi Alexia alkaa toistuvasti peitellä kehonsa naisellisia piirteitä, vaikka se käy yhä vaikeammaksi.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on Julia Ducornaun virtuoosimainen täidonnäyte, jossa – jos mitään yksittäistä teemaa on – pilkataan maskuliinisuutta. Ducornaun elokuvan alku muistuttaa Cronenbergin uran alkupään elokuvia, esim. Shivers ja Rabid tulevat mieleen (vaikkei tartunnoista olekaan kyse), ja toisaalta myös myöhemmät body horror -elokuvat – ennen kaikkea autoseksikohtauksilla Cannesissa buuakset kerännyt Crash. Elokuvaa on ylipäätään hankala kuvailla perinteisin keinoin ilman spoilaamatta koko juonta, koska se muuttaa muotoaan moneen kertaan. Kliseisesti sanottuna se todellakin pakenee määritelmiä.

The Scary of Sixty-First

Newyorkilaisen näyttelijän Dasha Nekrasovan esikoisohjaus The Scary of Sixty-First kertoo pedofiilimiljardööri Jeffrey Epsteinin aiemmin omistamaan huoneistoon muuttavista kaveruksista (Betsey Brown ja Madeline Quinn), jotka joutuvat keskelle psykoseksuaalista painajaista. Nekrasova näyttelee itse Epstein-pakkomielteen saanutta parikymppistä naista, joka yrittää varoitella vuokralaisia asunnon vaarallisuudesta. 

Paranoiatrillereitä ja gialloja versioiva tyyli on läpeensä mustaa huumoria ja camp-estetiikkaa hyödyntävä napakymppi, jossa esikoisohjauksen ja budjetin vaatimattomuudetkin voi ehkä laskea vahvuudeksi. Nekrasova on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Madeline Quinnin kanssa ja sen on kuvannut mm. Safdie-veljesten kanssa yhteistyötä tehnyt Hunter Zimny. Elokuva voitti tämän vuoden Berlinalen yleisöpalkinnon.

Elokuvassa viitataan varsin laajalla skaalalla moniin kauhuklassikoihin kuten Friedkinin Manaajaan tai Polanskin Vuokralaiseen, Inhoon ja Rosemaryn painajaiseen. Toisaalta silmäniskuja löytyy myös Kubrickin mainioon Eyes Wide Shutiin (elokuva, jonka kuva Manhattanin rikkaista tuntuu post-Epstein-ajassa vain yhä ajankohtaisemmalta) – ja lopputekstien kiitoksista löytyy mm. Alex Ross Perry. Filmille Upper East Sidella kuvattu elokuva on räävitön, estoton, sekava, hauska sekä sopivan raikas sekoitus uutta ja vanhaa. 

Coming Home in the Dark

Uusiseelantilaisessa kostotrillerissä keskiluokkaisen nelihenkisen perheen piknik keskeytyy kahden aseistetun miehen ilmestyessä paikalle. Välittömästi uhkaavalta vaikuttava tilanne muuttuu pian myös väkivaltaiseksi ja sitä seuraava piinaava automatka menneisyyteen ei ole juuri helpompi. Sattumanvaraiselta vaikuttava hyökkäys alkaa paljastua suunnitelluksi, kun miesten ja perheen väliltä löytyy yhteys.

Mm. Black Sheepin näyttelijöihin lukeutuvan James Ashcroftin esikoisohjaus on hämmentävän tasapainoinen suoritus, jonka pohjalla on poikkeuksellisen fiksu käsikirjoitus. Tämän vuoden Sundancessa ensiesityksensä saanut Coming Home in the Dark on hyvää jatkumoa Australian ja Uuden-Seelannin pitkälle genreosaamisen perinteelle.