Pihtiputaan vaari
Blogissa kokenut viestinnän professori Janne Seppänen kommentoi veneensä tuhdolta ohivirtaavaa julkisuutta, journalismia ja politiikkaa.
Rikoslain mukaan kunnianloukkaus on kyseessä silloin, kun joku ”esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa”.
Perussuomalaisten puoluesihteeri Arto Luukkanen luonnehti (22.5.) Twitterissä Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaista ”hortoilevaksi ulkomaalaiseksi tutkijaksi”, joka ”tanssii, laulaa ja myy Agitprop arpoja. Jokainen arpa häviää.”
En ole huomannut, että muiden puolueiden ytimestä irtoaisi vastaavia kannanottoja. Sen enempää en ole havainnut, että journalistit olisivat Luukkasen sanoihin puuttuneet, vaikka hän suoltaa valheita provosoidakseen Teivaiseen ja samalla myös yliopistoon kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa.
Vaikka puoluesihteereiden poliittinen merkitys onkin vuosien saatossa laskenut, he ovat edelleen merkittäviä toimijoita, poliittisia työrukkasia. Jos vaikkapa kokoomuksen puoluesihteeri Kristiina Kokko kävisi Luukkasen retoriikalla tunnetun professorin kimppuun, mitä todennäköisimmin asia uutisoitaisiin. Petteri Orpolta päästäisiin tiukkaamaan, onko puoluesihteeri tehtäviensä tasalla. Alkaisi poliittinen spekulaatio siitä, pitäisikö tilalle vaihtaa henkilö, joka ei vahingoita puoluetta.
Luukkanen ei ole yksittäistapaus. Esimerkkejä perussuomalaisten retorisista erivapauksista löytyy paljon. Joskus poliittisesti ajankohtaisiin somepostauksiin reagoidaan, mutta todella paljon menee journalistisen haavin läpi.
Puheenjohtaja Riikka Purra kirjoitti hallitusneuvottelujen alussa (5.5.) Twitterissä: ”Pienet ovat Suomen hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa yhtään mihinkään, jos vasemmalta kysytään. Esteinä ovat ainakin ihmisoikeudet, perustuslaki, EU, kansainväliset sopimukset, moraali, empatia, maine, lehdistönvapaus ja tietenkin oikeisiin johtopäätöksiin päätynyt tutkimus.”
En muista, että Purralta olisi tiedusteltu, mitä hän tarkoittaa ”oikeisiin johtopäätöksiin päätyneellä tutkimuksella” tai ihmisoikeuksilla poliittisen päätöksenteon ”esteenä”. Politiikan journalismin sammahtaminen tässä kohtaa juuri nyt on kummallista. Ihmisoikeudet muodostavat syvimmän arvokuilun ruotsalaisen kansanpuolueen ja perussuomalaisten välille. Ne ovat myös avainkysymyksiä uuden hallituksen kasaamisen ja myös sen tulevaisuuden kannalta.
Perussuomalaiset noudattavat viestinnässään oikeistopopulistisen politiikan perusoppeja. Niistä tärkein on pyrkimys erottautua ja tarjota vaihtoehto, ei pelkästään muille puolueille, vaan politiikalle ylipäätään. Retoriikan muoto, sisältö ja kanavat ovat siinä keskeisiä välineitä. Kun politiikan journalismi sallii perussuomalaisten käyttää retorista ohituskaistaa, se tukee puolueen poliittisia pyrkimyksiä.
Journalismin kannalta tarkasteltuna asetelma on kuitenkin hankala. Suomalaiset ovat jo tottuneet siihen, että perussuomalaiset poliitikot voivat sosiaalisessa mediassa sanoa oikeastaan mitä tahansa ja miten tahansa. Sietokyvyn nousu laskee etenkin törkypuheen uutisarvoa. Jos esimerkiksi Luukkasen postaukseen puututtaisiin kunnolla, se vain saisi nostetta. Mikäli journalistit laittaisivat Purran kommentoimaan puoluesihteerinsä sanomisia keskellä hallitusneuvotteluja, se kehystettäisiin nopeasti poliittiseksi ajojahdiksi. Tutut teemat sananvapaudesta ja median puolueellisuudesta nostettaisiin esiin saman tien. Kun journalismin on vaikea puuttua retoriseen ohituskaistaan, perussuomalaisten poliitikkojen annetaan törmäillä siellä vapaasti ja lähes ilman poliittista vastuuta.
Kaksi asiaa politiikan journalismi voisi kuitenkin tehdä. Se voisi läpivalaista suomalaisille asetelman, jossa perussuomalaisten johto argumentoi ison median edessä pelisääntöjä noudattaen samalla kun sosiaaliseen mediaan pusketaan törkyä töryn perään. Tämä kaksoisstrategia on tietoinen ratkaisu ja äänestäjillä lienee oikeus tietää, miten ja miksi se toimii, mitä sillä tavoitellaan ja mihin se kenties johtaa. Sen lisäksi politiikan journalismi voisi asettaa kysymyksen, missä perussuomalaisten poliittinen todellisuus sijaitsee. Antaako se lausuntoja jakkupuvussa Säätytalon portailla vai mitätöikö se ihmisoikeuksia Twitterissä? Kummalle näyttämölle katseet kannattaa suunnata silloin kun pohditaan, millaista yhteiskuntaa puolue rakentaa?
Edellä kuvatussa asetelmassa muille puolueille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä perussuomalaisten retorinen ohituskaista tai vajota itse Luukkasen sanomisten tasolle. Jos jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu, yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu entistä kovemmaksi, pelokkaammaksi ja kylmemmäksi. Viimeisetkin arvokkaan ja ihmistä kunnioittavan poliittisen retoriikan kannakkeista olisivat silloin murtuneet.
