Pihtiputaan vaari
Blogissa kokenut viestinnän professori Janne Seppänen kommentoi veneensä tuhdolta ohivirtaavaa julkisuutta, journalismia ja politiikkaa.
Politiikan journalistit raportoivat paljon siitä, kuinka perussuomalaiset ovat kokoomuksen ja ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa eri linjoilla niin maahanmuutosta, ilmastokriisistä, ruotsin kielestä kuin suhtautumisesta Euroopan unioniin.
Jokaisen ”asiakysymyksen” taustalle piirtyy kuitenkin ihmisarvoon ja -oikeuksiin kytkeytyvä syvempi poliittinen vastakkaisuus. Kokoomuksen ja Rkp:n kannattajista ja kansanedustajista löytyy paljon niitä, jotka tuntevat vahvaa vastenmielisyyttä törmätessään perussuomalaiseen nurkkakuntaiseen rasismiin. Tästä eivät kuitenkaan julkisesti keskustele sen enempää puoluejohtajat kuin hallitusneuvottelujen alkua odottavat politiikan journalistitkaan.
Julkinen ajatustenvaihto perussuomalaisten rasismista olisi juuri nyt myrkkyä niin perussuomalaisille, kokoomukselle kuin Rkp:lle. Se pilaisi vaalien jälkeisen tunnelman ja syventäisi entisestään etenkin Rkp:n vaikeuksia sovittautua samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa.
Journalismin tehtävä ei ole kuitenkaan varjella puoluejohtajien mielenrauhaa tai sujuvoittaa hallitusneuvotteluja. Sen tehtävä on puhua asioista oikeilla nimillä etenkin silloin, kun poliitikot eivät sitä halua tehdä.
Mutta mistä journalismin hiljaisuus voisi johtua?
Ehkäpä journalistit ovat epävarmoja siitä, voiko sanaa rasismi ylipäätään käyttää luonnehtimaan perussuomalaisia. Kaikki puolueeseen kuuluvat tai sitä äänestävät eivät tietenkään ajattele rasistisesti. Rasismia myös löytyy muista puolueista. Tosiasia kuitenkin on, että 40 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä oli ennen vaaleja valmis hyväksymään umpirasistisen väitteen: ”Mustien afrikkalaisten henkiset kyvyt ovat heikommat kuin länsimaissa elävän valkoisen rodun.” Monet muistavat myös kansanedustaja Sebastian Tynkkysen parin vuoden takaisen tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Riikka Purra ei nähnyt sen antavan aihetta mihinkään toimenpiteisiin.
Muutakin näyttöä puolueen sisällä muhivasta rasismista löytyy vuosien varrelta aivan riittävästi journalismin tarpeisiin, eivätkä rasistiset asenteet ole varmastikaan menneet yhdeltäkään puolueen äänestäjältä ohi. Jokainen toimittaja voi siis hyvällä omallatunnolla ja tosiasioihin nojautuen käyttää sanaa rasismi kuvatessaan puolueen ja sen kannattajien yleistä arvomaailmaa.
Toinen syy voi olla, etteivät journalistit pidä rasismia hallitusneuvottelujen kannalta olennaisena seikkana. Rasismi kuitenkin vaikuttaa edellä kuvatulla tavalla hallitusneuvottelujen ytimessä. Samalla se on ollut jo pitkään yksi keskeinen, mutta julkisuudesta häivytetty vaikutin esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Rasismi näkyy myös jatkuvasti perussuomalaisten syrjivissä julkisissa kannanotoissa, riveillä tai rivien välissä. Tuorein tapaus on valtuutettu Laura Korpisen avaama keskustelu Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa 5.4.2023.
Kolmas syy voi olla se, että journalistit pelkäävät puhua perussuomalaisten rasismista. Etenkin hallitusneuvottelujen kynnyksellä näyttävä asiaan puuttuminen nostattaisi helvetillisen myrskyn sosiaalisessa mediassa ja johtaisi perussuomalaisten uhriutumiseen. Trollit lähtisivät liikkeelle, ja ”valtamedia” leimattaisiin sinipunahallituksen kannattajaksi. Mikäli hiljaisuuden taustalla tosiaan vaikuttaa pelko, sen katveesta nousee esiin vieläkin isompi ongelma. Mitä sananvapaudesta kertoo se, jos journalismi pelkää käsitellä oikeistopopulistista puoluetta koskevia faktoja tilanteessa, jossa puolue tavoittelee hallitusvaltaa?
Neljäs syy voi olla sekoitus välinpitämättömyyttä, laiskuutta ja väsymystä. Journalistit katsovat, ettei perussuomalaisten rasismista kannata kirjoittaa. ”Kaikkihan siitä ovat jo selvillä. Kuka sitä jaksaa enää jauhaa!” kuten journalistikollega asian ilmaisi. Tästä näkökulmasta hiljaisuus johtuu siis perussuomalaisten rasismin uutisarvon tipahtamisesta nollaan. Jos perussuomalaisten rasismilla ei ole uutisarvoa, niin mitä se kertoo poliittisesta todellisuudesta ja journalismista?
Kaikki neljä syytä hiljaisuuteen ovat tietenkin hyvin ongelmallisia niin journalismin kuin koko yhteiskunnallisen todellisuuden kannalta. Ne kaikki edistävät omalla tavallaan rasismin normalisoitumista. Hiljaisuus tekee – ja on kenties tehnyt jo pitkän aikaa – suomalaisesta rasismista hallituskelpoista.
