Pääkirjoitus
Voima on vuodesta 1999 ilmestynyt kulttuurilehti. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti nostaa esiin yhteiskunnallisia aiheita niin maailmalta kuin kotimaasta. Pääkirjoitukset ottavat kantaa ja johdattavat lukijat numeron pariin.
Osallistuin vuosi sitten samaiselle maanpuolustuskurssille, josta taiteilija Pilvi Takala teki lyhytdokumentin. Rinnakkaistodellisuutta muistuttava kurssikokemus oli erikoinen kurkistus myös yhteiskunnan eliitin kuplaan. Kansalaisten toimeentuloa mahdollisessa kriisitilanteessa käsitelleessä ryhmäkeskustelussa eräs osallistuja harmitteli ohimennen, että ”eihän meistä kukaan tunne ketään, joka nostaa toimeentulotukea”.
Tämä ajatus kuplan ytimestä hätkähdytti. Aloin pohtia, mistä voi hyväntahtoinenkaan ihminen ammentaa empatiaa ja auttamishalua, jos taloudellisen ja poliittisen vallan kammareissa ei koskaan nähdä, millaisia vaikeuksia ihmiset arjessaan kohtaavat – puhumattakaan sen sisäistämisestä, mitä ainaisessa ahdingossa eläminen tekee mielelle ja hyvinvoinnille. Mistä voi tällöin kertyä todellista poliittista muutosvoimaa yhteiskunnan epäkohtien korjaamiseen?
Ajatus, että kaikkien tulisi kiinnittyä ”jaettuun ihmisyyden kokemukseen”, on naiivi.
Kokemus palasi mieleeni, kun luin Yhdysvaltain historian professori Marko Maunulan kolumnin identiteettipolitiikan vaaroista Suomen Kuvalehdestä. Hän viittaa tekstissään yhteiskuntatieteilijä Yascha Mounkin kirjaan The Identity Trap (2023), joka varoittaa yhä pienempiin identiteettiryhmiin pirstoutumisen olevan vaaraksi ”yhteiskuntamme koheesiolle ja jaetulle ihmisyyden kokemukselle”.
”Etnisyyden, sukupuolen tai seksuaalisten suuntautumisten primäärisyyden ei koskaan pitäisi nousta jaetun ihmisyyden kokemuksen yläpuolelle. Se on huono idea, tuli se sitten rasisteilta tai hyvää tarkoittavilta aktivisteilta”, Maunula kirjoittaa.
Jo Suomessa ihmisten todellisuudet ovat usein valovuosien päässä toisistaan.
Räikeän eriarvoisessa maailmassa ajatus, että kaikkien tulisi asemastaan huolimatta kiinnittyä ensisijaisesti ”jaettuun ihmisyyden kokemukseen”, on naiivi. Tyypillistä on, että tällaisia ajatuksia esittävät useimmiten ne, jotka nauttivat yhteiskunnassa etuoikeutetusta asemasta.
Eriarvoisuus ja syrjintä vaikuttavat ihmisiin syvästi ja ulottuvat aivan kaikkeen aina koetusta ihmisarvosta arjen kaupassakäynteihin. Ne kertautuvat seuraaville sukupolville ja heijastuvat laajalti yhteiskuntaan. Siksi näistä rakenteellisista ongelmista puhumisen pitäisi aivan syystäkin nousta yhteiskunnallisen keskustelun kärkeen.
Onko edes mahdollista määritellä mitään jaettua ihmisyyden kokemusta? Sen verran voi varmastikin olettaa, että ihmiset kaikkialla haluavat elää turvallista ja perustarpeet tyydyttävää elämää. Kuitenkin tämä toteutuu suurelle osalle ihmiskunnasta vain vaivoin, toisille ei lainkaan. Jo Suomessa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti suhteellisen hyvin, ihmisten todellisuudet ovat usein valovuosien päässä toisistaan.
Ensisijaisesti näiden todellisuuksien umpeen kurominen vaatisi heiltä, joilla on enemmän tilaa, rahaa ja valtaa, enemmän kuuntelemista ja vähemmän omien totuuksiensa julistamista.
