Pääkirjoitus
Voima on vuodesta 1999 ilmestynyt kulttuurilehti. Puoluepoliittisesti sitoutumaton lehti nostaa esiin yhteiskunnallisia aiheita niin maailmalta kuin kotimaasta. Pääkirjoitukset ottavat kantaa ja johdattavat lukijat numeron pariin.
Dystopiaelokuvien juoni on yleensä melko samanlainen. Tunnettu maailmanjärjestys on syystä tai toisesta suht’ äkillisesti romahtanut, ja jäljellä olevat muutamat ihmispolot yrittävät parhaansa mukaan selviytyä uudessa ajassa uusilla säännöillä. Pahinta leffoissa on, että ne perustuvat usein johonkin meidän lähtökohdistamme kuviteltavissa olevaan skenaarioon, kuten globaaliin kulkutautiin. Ehkä jotakuta auttaa maailmanlopun tunteiden käsitteleminen leffoja katsomalla, minä jätän mieluummin väliin. Todellisuudessa on riittävästi dystopiaa.
Tuntemamme maailmanjärjestys on vähintäänkin rajusti muuttumassa, ellei jopa romahtamassa. Tietyillä osa-alueilla romahdus on juuri oikea sana. Ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto on maailmanhistorian nopein ja massiivisin sukupuuttoaalto. Näyttää myös siltä, että osa maapallon pinta-alasta tulee muuttumaan elinkelvottomaksi.
Osin nämä kehityskulut ovat vääjämättömiä, osin ne ovat vielä pysäytettävissä. Ihmiskunnan ja muiden elollisten tehtäväksi jää sopeutua. Eri asia on, onnistummeko siinä. Maailman poliittisilla foorumeilla joudutaan valitettavasti vielä tuhlaamaan aikaa koko kiistatta olemassaolevan ilmiön olemassaolosta kiistelyyn.
Historioitsijoiden automaattinen työsuhde-etu on jälkiviisaus. He voivat katsella taaksepäin ja hahmotella maailmanhistorian kehityskuluissa selkeitä ajanjaksoja, alkuja ja loppuja, siirtymiä ja jatkumoita. Raameja tarvitaan, jotta historiasta voidaan ylipäätään keskustella. Todellisuudessa aikakaudet limittyvät toisiinsa sekavan sujuvasti ja pitkällisesti, vuosisatojen laahus perässään.
Näin tuntemamme maailman lopun kynnyksellä kysymys kuuluukin: mistä voimme tietää, koska todellisuutemme on muuttunut dystopiaksi. Onko mahdollista, että tulevaisuuden historioitsijoiden jaettu käsitys meidän päivistämme on se, että jälkiteollista aikakautta seuranneen dystopian aikakausi alkoi esimerkiksi koronaviruspandemiasta?
Sillä toisin kuin dystopialeffoissa, tuntemamme maailma tuskin päättyy mihinkään suureen yksittäiseen katastrofispektaakkeliin, vaan kuten T. S. Eliot kirjoitti, “paukun sijasta ininään” (suom. Juha Silvo).
Meidän tulevaisuutemme kannalta on oleellista, että vaadimme enemmän päättäjiltä, yhteiskunnan ja talouden rakenteilta ja niiltä, jotka valtaa näissä rakenteissa käyttävät. Tämän tulevaisuus-teemaisen Voiman päähaastattelussa kirjailija Emmi Itäranta kertoo, että lukeminen on valtaa. Ikä ei ole este aktivismille, sen todistaa 13-vuotias kolumbialainen ympäristöaktivisti Francisco Vera. Suuryritykset haluavat yksilöiden kantavan syyllisyyttä ilmastonmuutoksesta, kertoo meille tutkija Panu Pihkala.
Meidän täytyy siis uskoa parempaan ja pystyä parempaan. Luovuttaa ei saa, eikä se ihmisluonnolle tai evoluutiolle sovikaan. Suurta lyyrikkoa, Juice Leskistä, lainatakseni: ”Kuule, istuta vielä se omenapuu / vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee.”
Tosin pieni ehdotus vielä. Käydään kaikki ensin vaaliuurnilla. Sitten vasta niitä omenapuita.
