Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpointin ohjelmistossa puretaan tänä vuonna useampiakin ihmissuhteiden jännitteitä ja ylisukupolvisia traumoja Italian jylhissä maisemissa. Sinna Virtasen dokumentissa Etna (2025) ohjaajan 94-vuotias Sisiliassa asuva kaima ja isotäti Sinna Perho kertoo kirjeenvaihdon ja kuvausten aikana katsojille ja sukulaistytölleen järkyttävän tarinansa. Menemättä yksityiskohtiin, menneisyys pitää sisällään niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalista väkivaltaa, joka Perhoon on kohdistunut etenkin lapsena ja nuorena.
Vaikka tuntuu kuluneelta luonnehtia menneisyyden purkautuvan kuin tulivuori, Sinnan toteavuus ja rehellisyys tekee katsojaan lähtemättömän vaikutuksen. Kuvauksen kautta välittyy, kuinka mitätön yksi ihminen suuressa maisemassa ja valtavan vuoren läheisyydessä kulkiessaan onkaan. Samanaikaisesti, varsinkin naisiin kohdistuva väkivalta tuntuu muodostavan lukuisiin ihmisiin ulottuvan jatkumon, jota on vaikea pysäyttää, kun se kerran on alkanut.
Raskaasta aiheestaan huolimatta dokumentti on kevyt seurata. Molemmat Sinnat ovat taiteellisia ja ohjaaja Virtasen hieno oivallus on käsitellä kerrottua päähenkilön valmistamien persoonallisten nukkejen ja nukketeatterin keinoin. Samalla dokumentti kommentoi taidetta trauman käsittelyn keinona. Tämä tositarina todellakin ansaitsee tulla monella tasolla kuulluksi. Ohjaaja vierailee festivaaleilla elokuvan ensimmäisessä näytöksessä 4.2.
Niin ikään Sisiliaan sijoittuva vaikuttava perhekuvaus on Eleonora Sardon ja Marco Zenonin ohjaus Claudia Has Bad Dreams (2025). Elokuvassa ohjaaja Sardo patikoi Italian maaseudulla sisarensa Claudian kanssa. Kuten millä tahansa pidemmällä perhereissulla, riitelyä on mahdotonta välttää. Kinastelulle on kuitenkin tällä kertaa tavanomaista vakavampi syy. Claudia on huumeaddikti, joka kieltäytyy hakemasta apua riippuvuuteensa ja hyväksikäyttää niin sisartensa kuin vanhempiensa hyväntahtoisuutta.
Elonoralle matka on yritys ymmärtää siskoaan, jonka kanssa hän on aina ollut läheinen ja jonka oikea persoona välillä pilkahtaa esiin kaiken uhon ja raivoamisen takaa. Claudia on kuin lapsi, rasittava, mutta toisinaan huvittava ja sympaattinen. Parin riidat ovat räjähtäviä ja rehellisiä. Ihmisiä, jotka parhaiten tuntee, osaa todella satuttaa. Mukana on silti myös kauniita yhteisymmärryksen hetkiä ja sovintokin syntyy usein nopeasti. Kuvaukselliset maisemat kehystävät polveilevaa matkaa.
Elonora toteaa halunneensa kiiltokuvan sijaan näyttää sisarukset sellaisina kuin he todella ovat ja siinä hän onnistuu. Mitään ei säästellä, sillä ohjaaja uskoo siskonsa vielä voivan selvitä kuiville. Sitä katsojakin toivoo. Ainakin itse tulkitsin elokuvan lopun toiveikkaaksi. Elokuvasta esitetään myös maksuton näytös Vuotalossa 4.2. klo 18. Tälläkin kertaa elokuvantekijät Sardo ja Zenoni ovat paikalla näytöksissä 4.2 ja 5.2.
Hyvin toisenlaisiin maisemiin meidät vie Suzannah Herbertin elokuva Natchez (2025). Se palkittiin Tribecan elokuvajuhlilla parhaana dokumenttielokuvana. Nimen mukaisesti tapahtumat sijoittuvat Natchezin kaupunkiin Mississipin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tuulen viemää -kertomuksen versioista oitis muistuttava tienoo upeine kartanoineen elää turismista. Historiallisia kierroksia näihin lukaaleihin voi kuitenkin järjestää monista eri näkökulmista.
Siinä, missä lukuisia vierailijoita kiehtoo lähinnä kaunis pinta, paikallinen pastori Tracy Collins on ottanut tehtäväkseen kertoa myös orjien tarinan. Komeinkin kartano alkaa näyttää täysin toiselta kun ymmärtää, kuinka paljon verta sen perustuksiin on vuodatettu. Kaikki eivät tietenkään arvosta Collinsin rehellistä lähestymistapaa. Hänen vastakohtansa on niin ikään paikallinen vanhempi herrasmies David Garner.
Omalla tavallaan karismaattinen Garner on homoseksuaali ja sairastaa Parkinsonin tautia. Häntä kuvataan väliin suhteellisen sympaattisesti. Hän on kuitenkin myös intomielinen rasisti, mikä käy ilmi viimeistään elokuvan loppupuolen hyytävässä purkauksessa, jossa mies paljastaa kameralle todelliset ajatuksensa.
On erityisen kiinnostavaa katsoa Natchezia Yhdysvaltojen nykyisessä, varsin polarisoituneessa tilanteessa. Herbert ei kerro, mitä meidän näkemästämme pitäisi ajatella vaan luottaa enimmäkseen älykkääseen katsojaan. On helpottavaa, että vaikka pieni osa haluaisi vaieta historian hirveyksistä ja tyytyä ihailemaan vannehameita ja koristeellisia tapetteja, elokuvassa tavataan monia henkilöitä, jotka uskaltavat kohdata historian kauheudet rehellisesti. Tunnustamisen ja ymmärtämisen kautta yhteys ja ystävyys tulevat mahdollisiksi. Siinä on toiveikas viesti elokuvan loputtuakin.
Näiden kolmen noston lisäksi en tällä kertaa nähnyt festivaalien ohjelmistossa juurikaan suoraa vammaisuuden kuvausta. Tästä näkökulmasta mainitsemisen arvoinen on kuitenkin Miriam Gossingin ja Lina Sieckmannin omaperäinen ja visuaalisesti taidokas ohjaus Sirens Call (2025). Siinä kuvattuun merfolk-yhteisöön kuuluu myös monia eri tavoin vammaisia ja pitkäaikaissairaita henkilöitä. Niin ikään visuaalisesti pysäyttävä on Christopher Petit’n ja Emma Matthewsin dokumentti D is for Distance (2025). Tarinassa ohjaajien pojan vaikeaa epilepsiaa kuvataan monipuolisesti elokuvakerronnan keinoin, muiden muassa kekseliäällä leikkauksen ja arkistomateriaalin käytöllä.
Nämä ja monta muuta kiehtovaa dokumenttia tarjoaa DocPoint 3.–8.2.2026.
