Lukuaika: 3 minuuttia

Vinkkejä Rakkautta & Anarkiaa -loppuviikkoon

Normaalin rajoillaNormaalin rajoilla

Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoaa tänäkin vuonna monta mielenkiintoista elokuvaa. Osa yleisön suosikeista on myös saanut lisänäytöksen viikonlopulle.

Sekä lauantaina että sunnuntaina on nähtävillä Kristoffer Borglin röyhkeänhauska elokuva Sick of Myself (2022). Epävarma ja huomionhakuinen Signe (pokerinaamalla roolinsa vetävä Kristine Kujath Thorp) tekee mitä vain tullakseen nähdyksi – vaikkapa varastaa, teeskentelee allergista shokkia tai hankkii tahallaan venäläisiä lääkkeitä, jotka aiheuttavat hänelle vaarallisen ihosairauden. Hetken aikaa suunnitelma kaiken keskipisteeksi nousemisesta näyttää toimivan. Pieni epäkonventionaalisia malleja välittävä toimisto nimittäin kiinnostuu naisesta, jonka iho-oireet käyvät koko ajan rajummiksi.

nainen pyörätuolissa naama kääreissä katsoo kännykkään
Sick of Myself/ Rakkautta & Anarkiaa

Elokuvan aikaansaama myötähäpeän tunne on niin voimakasta, ettei valkokankaalle aina tee mieli katsoa. Syynä tähän ei ole niinkään uskottava body horror kuin henkilöhahmojen yleinen epämiellyttävyys.  Kokonaisuus taiteilee osoittelevan ja osuvan rajamailla, mutta onnistuu kommentoimaan ihmisten epävarmuuksia myös empaattisesti.

Tähän asti nähdystä festivaalitarjonnasta kenties suosikikseni nousi pakistanilaisen Saim Sadiqin ensimmäinen pitkä elokuva Joyland (2022). Tarinassa melko tyytyväisen oloisena järjestetyssä avioliitossa elävä Haider (Ali Junejo) rakastuu tanssijana työskentelevään transnaiseen Bibaan (Alina Khan). Perhettä kuntonsa heikettyä pyörätuolista hallitseva patriarkka (Salmaan Peerzada) vain odottaa Haiderilta ja tämän vaimolta Mumtazilta (Rasti Farooq) poikaa suvun jatkajaksi. Miestään päämäärätietoisemmalta vaikuttava Mumtaz puolestaan olisi kiinnostuneempi uransa jatkamisesta kuin äitiydestä.

Elokuva ymmärtää henkilöhahmojaan. Kaikki ovat tarinan maailmassa omilla tavoillaan ansassa eikä kenestäkään tehdä yksipuolista hirviötä. Vaikka kokonaisuudessa on alusta asti synkkä vivahde, sen seuraaminen ei ole millään tavalla raskasta. Värikylläinen filmi on kuvattu upeasti ja musiikki sekä tanssikohtaukset tempaavat tietenkin mukaansa. Näyttelijät tekevät kautta linjan varmaa työtä. Ei ole yllätys, että Joyland palkittiin Cannesissa niin Un Certain Regard -tuomariston erikoispalkinnolla kuin Queer Palmilla. Se on nähtävissä vielä festivaalien viimeisenä päivänä sunnuntaina.

Upea kuvaus nousee ensimmäiseksi mieleen Hlynur Pálmasonin elokuvasta Godland (2022), jossa kuvilla ja valokuvauksella on tarinankin tasolla tärkeä rooli. Karussa kertomuksessa nuori pappi Lucas (jatkuvasti sopivan hermostuneen oloinen Elliott Crosset Hove) lähetetään 1800-luvun Tanskasta Islantiin perustamaan kirkkoa. Mukanaan nuorukaisella on märkälevykameralaitteisto, jolla hän dokumentoi paikallista elämää.

pappi ja vanhanaikainen kamera, taustalla lunta
Godland/Rakkautta & Anarkiaa

Maisemat ovat jylhät ja papin kohtaamissa ihmisissä on samaa etäistä läpitunkemattomuutta. Hypnoottiseen ääniraitaan sekoittuva sateen ropina vetää katsojan sisäänsä, kuin kuvaajan paikalle.  Ilon hetket ovat harvassa, mutta tuntuvat sitäkin uskottavammilta.

Godland on yksi pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoehdokkaista, joiden kaarti on hyvin monipuolinen ja korkeatasoinen. Niin ikään viikonloppuna ehdokkaista on nähtävissä toinen suosikkini Lamb (2021). Valdimar Jóhannssonin esikoiselokuva pohtii ihmisen ja luonnon rajankäyntejä – rajojen kunnioittamista ja rikkomista – kiinnostavasti.

Maisemat ovat autioudesta huolimatta jälleen kuin parhaasta matkailumainoksesta. Suurimman vaikutuksen tekevät silti näyttelijät, varsinkin Noomi Rapace vähäeleisellä suorituksellaan. Jos sadunomainen tarina alkaa joskus käydä tahattoman koomiseksi, Rapace välittää sen taustalla olevan tragedian katsojille sanaakaan sanomatta. Kun elokuvapalkintoehdokkaiden listan täydentävät vielä The Worst Person in the World (2021), Clara Sola (2021) sekä tietysti Suomen ehdokas Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021), en todellakaan uskalla lähteä veikkaamaan voittajaa.

nainen kivääri kädessään
Lamb/Rakkautta & Anarkiaa

Jo aiemmin näkemästäni R&A -tarjonnasta en malta olla suosittelematta myöskään Sean Bakerin ohjausta Red Rocket (2021), jonka pääosassa sydämet valloittaa Simon Rex sympaattisena mutta samaan aikaan kerrassaan moraalittomana surkimuksena. Lisäksi festivaaleilla on edelleen mahdollista nähdä Ryusuke Hamaguchin Oscar-voittaja Drive My Car (2021).  Viittomakieli on eräässä keskeisessä osassa Haruki Murakamin novelliin pohjaavassa kertomuksessa, joka on mahdollisesti paras kaikista tänä vuonna  näkemistäni elokuvista.

Nämä ja monta muuta helmeä on siis yhä löydettävissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilta.