Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Yhteiskuntia on jo pitkään rakennettu kilpailun ideaa painottaen. Kilpailun tarkoitus on tuottaa voittajia ja häviäjiä. Nykyisellään yhteiskuntamme saavuttaa tuon tavoitteen komeasti, eli päättäjät voivat onnitella itseään hyvin tehdystä työstä.
Yuval Hararin mukaan ”[u]skonto on mikä tahansa asia, joka antaa yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen”. Me tiedämme, että jatkuva talouskasvu rajallisessa tilassa on jotakin yli-inhimillistä – eli mahdottomuus – mutta kertomus rajattomasta kasvusta takaa rauhan ja vakauden säilymisen.
Talouskasvukertomuksen mukaan varakkaimpien on saatava lisää heti, koska se buustaa taloutta, jonka kasvu puolestaan mahdollistaa sen, että köyhimmätkin saavat joskus jotakin. Kuten uskonnollisissa kertomuksissa yleensäkin, yksityiskohtien todenperäisyys on sivuseikka. Olemme pyhän mysteerin äärellä.
Aina vain olennaisemmaksi muuttuva asia on se, että ympäristölle on tarinassa varattu köyhän rooli: vain reipas talouskasvu mahdollistaa ympäristöinvestoinnit.
***
Tuoreen IPCC:n raportin käynnistämässä keskustelussa on entistä enemmän nykymenoa epäileviä ääniä, ja se saa minut toiveikkaaksi, vaikka aikaa on vähän ja monet tarvittavat korjausliikkeet ovat vielä hataria hahmotelmia.
Toiveikkuuttani lisää se, että vaadittavien muutosten suuruusluokka alkaa toden teolla hahmottua itse kullekin. Yhtenä esimerkkinä tästä voi pitää Trumpin hallinnosta kantautuneita tietoja, joiden mukaan maapallon keskilämpötila on nousemassa neljällä asteella, mutta asialle ei kannata edes yrittää tehdä mitään.
Selkeitä kannanilmaisuja täytyy sinänsä arvostaa. Trumpilainen näkemys on linjassa kilpailuyhteiskunnan ihanteen kanssa. Ilmastonmuutos voidaan nähdä yhtenä uutena voittajia ja häviäjiä tuottavana tekijänä.
Vaikka rajuimmatkin ympäristökatastrofien kauhuvisiot toteutuisivat, ihmiskunta jakautuu tasaisen varmasti voittajiin ja häviäjiin, ja silloin on periaatteen tasolla sama, elättääkö maapallo tulevaisuudessa viittäsataamiljoonaa vai viittäsataatuhatta selviytyjää. Mitä pienempi joukko, sitä makeampi voitto. Saman kuvion voi löytää myös aiemmista ja pienimuotoisemmista katastrofeista: Grönlannin viikinkiasutuksen hävitessä varakkaimmat kuolivat nälkään viimeisinä.
Tällä hetkellä näyttää varsin selvältä, että varakkaat länsimaalaiset kärsivät ilmastonmuutoksesta suhteessa vähiten, eli mitalliodotukset ovat korkealla.
Selkeästi ilmaistu kanta tekee myös Trumpin hallinnon näkemysten vastustamisesta helppoa. On helppo olla eri mieltä ja ilmoittaa pyrkivänsä pelastamaan se mitä voidaan.
Täällä vanhan mantereen puolella rintamalinjojen hahmottaminen on valitettavasti hankalampaa.
***
Uuden ilmastoraportin julkaisun jälkeen johtavien suomalaispoliitikkojen kasvoilla nähtiin vakavia ilmeitä ja heiltä kuultiin juhlavia lauseita – joiden syvin merkitys taisi kuitenkin olla selkeiden sitoumuksien väistely. Viivyttely, selittely ja tekevinään oleminen jatkuvat todennäköisesti ainakin tuleviin vaaleihin saakka.
Pohjimmainen ongelma on kilpailun ja ympäristön yhteensovittaminen. Ilmastonmuutoksen kimppuun ei voi kilpailuyhteiskunnassa toden teolla käydä, jos ei samalla tarjota mahdollisuuksia sijoittajille.
Tuulivoimaa rakennetaan Suomeen jo yritysvetoisesti, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi myrskytuhoihin varautuminen tulvavalleja rakentamalla kääntyy heikonlaisesti liiketoiminnaksi.
Euroopan unionin päästöoikeuskauppa on hyvä esimerkki luonnonsuojelun nimissä luodusta bisnesmahdollisuudesta. Jotkut ovat tehneet päästöoikeuksilla rahaa, mutta muiden tavoitteiden toteutumista ei voi juhlia.
Aikaa tällaisiin kokeiluihin on tuhrautunut paljon, eikä valitun tien päässä häämötä varsinaista viisasten kiveä.
***
Yhä painavampia puheenvuoroja esitetään sen puolesta, että nykymuotoisen kapitalismin ja ympäristönsuojelun yhdistäminen ei yksinkertaisesti onnistu (ja ennen kuin joku ehtii vetää esiin Pohjois-Korea -kortin, todetaan että varsinkin linkin takaa löytyvä Foreign Policyn artikkeli kannattaa lukea loppuun saakka).
Monien näköpiirissä olevien ympäristökatastrofien lieventäminen ja jopa välttäminen on mahdollista, mutta se vaatii monialaista ja syvälle käyvää kulttuurin ja yhteiskunnan muutosta – joka voi hyvinkin olla jo käynnissä.
Vanhan sanonnan mukaan mikään ei muutu, ennen kuin kaikki muuttuu. Suuret muutokset näyttävät tulevan yllättäen: pinnan alla olevat muutosvoimat havaitaan usein vasta jälkikäteen, eikä havaittujenkaan voimien merkitystä osata välttämättä tulkita oikein.
Ehkä sanonta pitäisi korjata muotoon ”mikään ei näytä muuttuvan, ennen kuin kaikki muuttuu”.
Uutisten mukaan lihan kulutus on Suomessa kasvanut kasvissyöntibuumista huolimatta – ja vaikka uusiutuvaa energiaa otetaan käyttöön enemmän kuin koskaan, maailman hiilidioksidipäästöt ilmeisesti saavuttavat tänä vuonna uuden ennätyksensä. Kummastakin uutisesta voi löytää syitä masentumiseen, mutta niissä voi nähdä myös esiinpääsyään odottavan pinnanalaisen voiman.
Mikään ei estä hakemasta muutoksesta kertovia signaaleja myös perustuloa, demokratian vahvistamista, pankkien rahanluontioikeutta tai tasa-arvoa koskevista keskusteluista.
Ne ovat lopulta ympäristökysymyksiä kaikki.
