Politiikan henkilöityminen tulee kirkkaasti esiin puolueiden puheenjohtajavaihdoksissa. Alexander Stubbin ja Timo Soinin kausia muistellaan kiinnittämällä huomiota huikeaan henkilökohtaiseen uraan, sen vaatimaan omistautumiseen ja vallasta luopumisen vaikeuteen.

Samalla jätetään kysymättä, millaisten asioiden puolesta on ponnisteltu satakymmenen lasissa. Päätöksenteko esitetään ideologioista vapaana hallinnointina, jonka parissa poikkeusyksilöt luovat uraa yritysjohtajien tavoin.

Aika monessa ammatissa työn tavoite ja tulokset ovat kuitenkin olennaisempia kuin työlle omistautumisen aste. Tämä pätee yhtä hyvin poliitikkoihin kuin pankkirosvoihinkin.

Vaikka henkilökohtaisen ja poliittisen erottaminen toisistaan voi olla hankalaa, erottelulle löytyy usein perusteita. Henkilökohtaisen tason korostaminen laimentaa kritiikkiä – ikään kuin puheenjohtajuudesta luopuminen tarkoittaisi jonkinasteisia hautajaisia ja tekisi poliittisen toiminnan arvostelusta sopimatonta.

Timo Soinille voi toivottaa lukuisia ja lokoisia eläkepäiviä sekä mahdollisimman stressitöntä elämää niitä odotellessa. Siirtymävaiheen viran petaamista ei varmasti ole unohdettu.

Poliitikko-Soinin urallaan tekemistä valinnoista on sen sijaan paljon muutakin sanottavaa, koska ne näkyvät jokapäiväisessä elämässämme ja vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Kaikista rinnastusyrityksistä huolimatta poliittinen päätöksenteko ei ole jalkapalloa, jonka pelikierrosten tulokset koskettavat vain joukkueiden faneja ja muita aiheesta kiinnostuneita. Valta ja vastuu ovat erottamattomia.

Kun puheet on pidetty, Timo Soinin poliittisen uran keskeisimmäksi perinnöksi jää rasismin hovikelpoistaminen ja äärioikeiston voimien avustaminen ylös vallan rappusia. Raskaan sarjan opportunistina Soini on levittänyt ilmiöiden hiljaisen hyväksynnän koko hallituksen kattavaksi. Samaisesta hyväksynnästä hakevat oikeutusta toiminnalleen ne viharyhmät, jotka rähisevät kaduilla ja somessa.