Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Vessanseinäkirjoituksista puhutaan aivan liian vähän. Aihe on erityisen ajankohtainen nyt, kun internet muistuttaa näkyvimmältä sisällöltään maailmanlaajuista julkisen wc:n seinää.
Puhutaan internetin mahdollistamasta anonyymin viestinnän vallankumouksesta. Malli nimettömien kommentoijien toiminnalle oli kuitenkin olemassa jo silloin, kun ensimmäiset bittijonot liikahtivat tietoverkossa – se oli syntynyt menneiden vuosituhansien mittaan, kun eriöiden seinille viestejään raapineet ja niitä tulkinneet ihmiset raivasivat vessanseinäkirjoituksille oman kulttuurisen lokeronsa. Siellä tasa-arvo ja anonymiteetti ovat korkealle arvostettuja ja tyylipoliisien näkemykset mitättömiä.
Vessanseinäkirjoittelun pitkän kehityskaaren aikana viestien vastaanotto- ja tulkintatavat kehittyivät, samoin vertaisryhmän harjoittama moderointi. Henkilöön meneviä ja muuten vain yliampuvia viestejä raapusteltiin pois, eikä niiden tavoittama yleisö kasvanut mainittavan suureksi. Toisin on netissä nyt.
***
Toimitin 1990-luvun alkupuoliskolla Turun Ylioppilaslehdessä julkaistua vessanseinäkirjoituspalstaa – asiaankuuluvasti nimimerkin suojista. Idean tähän taskurahojen ansaitsemistapaan sain Arto Paasilinnan varhaiseen kirjoittajanuraan kuuluvasta julkaisusta Kansallinen vieraskirja – Grafiitti eli vessakirjoituksia (Weilin + Göös 1971). Koska sukupuolineutraaleista vessoista ei tuolloin edes unelmoitu, lahjoin naispuolisen opiskelukaverin avustajakseni.
Mitä jäi käteen?
Teräviä ja hauskoja keskustelunpätkiä voi löytää, jos vain viihtyy wc-tiloissa riittävän kauan. Kirosanat ja hakaristit ovat huomattavasti yleisempiä, samoin pissavehkeiden kuvat ja niiden vastakkain hieromista koskevat fantasiat.
Haaveiden kohteita ovat myös sota ja vääränväristen ihmisten karkottaminen. Poliitikkoja pilkataan joskus onnistuneesti, seuranhakuilmoitukset ovat harvoin puhuttelevia eikä parisuhdevinkeiltä kannata odottaa liikaa. Urheilusankareiden ja moottoripyörien nimet ovat suosittuja. Homoseksuaalisuuteen liittyvät piirrokset ja tekstit ovat miesten vessoissa huomattavasti yleisempiä kuin naisten puolella, ja pilkallisiksi tarkoitetut versiot kavaltavat kirjoittajan omien pitkään tukahdutettujen tunteiden laadun.
Neljännesvuosisadan takaiset turkulaisvessojen seinät ennakoivat siis varsin kattavasti nykyisen someavaruuden keskustelujen teemoja.
***
Yksi vessanseinäkirjoitusten ikiaikainen aihe ei kuitenkaan ole saanut internetissä mainittavaa suosiota: kirjoittajan oman vatsan toiminnan kuvailu. Liikuttavan seikkaperäiset raportit tuovat mieleen sen hartauden, jota lapset osoittavat opetellessaan potan käyttöä.
Ehkä yksi avain vessanseinäkirjoitusten tulkitsemiseen onkin kirjoittajan lyhytaikainen taantuma varhaiseen lapsuuteen. Wc-kopissa saavutetaan tila, jossa yliminäksi muuttunut vanhempien ääni lakkaa kuulumasta ja normaalisti itseltä kielletyt asiat saavat hetkeksi mahdollisuuden. Raapustetaan seinälle oikein tuhmia sanoja. Tai hajotetaan tienvarsi-wc:n kalustus kokonaisuudessaan.
***
Internetissä nimettömänä liikkuva kirjoittelija jättää itsestään paljon enemmän (digitaalisia) jälkiä kuin yleisen wc:n seinään ajatuksensa tussaava toimitusjohtaja tai koulupoika, mutta tunteen tasolla tilanne on sama.
Tasa-arvoinen mahdollisuus nimettömään itseilmaisuun on sinänsä arvokas, mutta samalla on selvää, että sitä voidaan käyttää väärin. Masinoidut vihakampanjat eivät kuulu itseilmaisun vapauden piiriin, ja vaikka netissä viestittäisiin pahaa tarkoittamattoman vessanseinäkirjoittelijan mentaliteetillä, väline on perin toisenlainen.
***
Jonkinlaisen kriittisen massan saavutettuaan nimetön loanheitto ja uhkailu muuttuivat avoimeksi, omalla nimellä vahvistetuksi verbaaliseksi nettiväkivallaksi. Samalla on paljastanut ainakin se, kuinka hitaasti yhteiskunnat pystyvät reagoimaan teknologian buustaamaan kulttuurin muutokseen. Tilanteeseen puuttumisen vaikeutta tavataan selitellä lainsäädännön jälkeenjääneisyydellä ja poliisien resurssien puutteella.
Uuden lainsäädännön kanssa ei kuitenkaan kiirehditä, eikä olemassaolevien lakien tarjoamiin mahdollisuuksiinkaan ole täysimääräisesti tartuttu. Vaikutelmaksi jää se, että viranomaiset ovat joko haluttomia tai kyvyttömiä puuttumaan tilanteeseen, mahdollisesti molempia.
Niinpä netissä puolustetaan nyt suomalaisten naisten fyysistä koskemattomuutta huuruisimpien vessanseinäkirjoitusten logiikalla, eli uhkailemalla heitä raiskauksilla ja hengenlähdöllä.
Tiettyä ironiaa on siinä, että raiskausfantasioilla argumentoivat some-aktiivit olisivat vaikeuksissa siinä menneisyyden suljetussa ja turvallisessa agraari-Suomessa, jonne he väittävät kaipaavansa.
Mennessä maailmassa ei naapurikylän Annelille suunnattuja uhkauksia tarvitsisi kovin pitkää puuhuussien seiniin ja siltojen kaiteisiin kaivertaa, nimettömänäkään, ennen kuin luvassa olisi jonkinlainen sakinhivutus ja sosiaalisen hylkiön rooli.
