Suunsoittonsa osalta Tony Halmetta muistuttava Donald Trump voitti USA:n presidentinvaalit, ja nähtäväksi jää, millainen todellisuus viholliskuvien viljelyyn pohjautuvan läpänheiton alta paljastuu. Ensimmäisiä ja ilmeisimpiä häviäjiä ovat ilmasto ja ihmisoikeudet. Virkamieskunnan on arvioitu jarruttelevan jyrkimpiä käännöksiä esimerkiksi ulkopolitiikan suheen, mutta toisaalta republikaanien valta senaatissa ja edustajainhuoneessa antaa Trumpille melkoiset diilintekomahdollisuudet. Amerikkalainen oligarkia todennäköisesti vahvistuu, vaikka äänestäjien kyllästyminen juuri siihen selittää Hillary Clintonia kohtaan tunnettua inhoa. Vaalitulosta voi pitää enemmän demokraattien tappiona kuin republikaanien voittona.

Suomalaisilla ei ole sananvaltaa USA:n vaaleihin, mutta niiden seurausten kanssa on elettävä, oli kyseessä sitten ilmastosopimusten vaarantuminen, käänteet taloudessa tai Yhdysvaltojen sisäisen epävakauden kasvu. Suomessa on puhuttu suhteellisen paljon USA:n presidentinvaalien vaikutuksesta maamme turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen, mikä on sinänsä perusteltua, koska oman alueensa ja lähiympäristönsä suhteen suomalaisilla kuitenkin on vaikutusvaltaa.

Aiheesta esitetyn turvallisuupolitiikkamonologin taso tai johtopäätökset eivät kuitenkaan anna aihetta kiitosvirsien veisaamiseen: Helsingin Sanomien keväällä esittämän arvion mukaan Donald Trumpin voiton jälkeen “Naton vastustamisella tai puolustamisella ei olisi enää mitään merkitystä” ja juuri vaalien alla annettujen asiantuntijalausuntojen mukaan Trumpin voittaessa “Suomi jää Venäjän armoille”.

Näinköhän on?

Liittoutumispolitiikkaa eli Suomen Nato-jäsenyyttä tai USA:n kanssa tehtävän suoran sotilasyhteistyön “jatkuvaa syventämistä” ajavan median, poliitikkojen ja tutkijoiden lausunnoista vaikuttaa paistavan läpi hämmennys siitä, että todellisuus ei enää taivukaan valmiiksi sapluunaksi naputeltuun maailmankuvaan.

Trumpin heitot selän kääntämisestä joillekin liittolaisille voivat hyvinkin olla vain heittoja, mutta on syytä kysyä entistä painavammin, millä tavoin Suomen Nato-jäsenyys, joka keväällä julkaistun selvityksen mukaan ”tuottaisi vakavan ja kestoltaan määrittelemättömän kriisin Venäjän kanssa”, parantaisi Suomen turvallisuutta kokonaisuudessaan? Tai kuinka paljon enemmän aseita nyt tarvittaisiin turvallisuudentunteen palauttamiseen, jos selvityksen mainitsema vakava kriisi naapurin kanssa olisi käynnistynyt jo aiemmin?

Kirjoitin syksyllä ilmestyneessä Vihollikuvien paluussa Ruotsin tekemien valintojen yhteydessä, että “ulkoministeri Margot Wallström on todennut, että hän ei haluaisi [- -] Donald Trumpin määrittelevän Ruotsin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa Trumpin mahdollisen presidenttiyden vaikutuksia [- -] on lähinnä kieltäydytty ajattelemasta – vaikka esimerkiksi George W. Bushin kausien tapahtumien valossa siihen olisi painavat syyt”.

Lähi-itä on edelleen Bushin ulkopolitiikan liekehtivä muistomerkki, ja tulevaisuus taas Trumpin mahdollisten seikkailujen pelikenttä. Parempiakin presidenttejä USA voi jatkossa (toivottavasti) löytää, mutta sen liittolaisten on syytä varautua kaikkeen. Suomen tilanteessa liittoutuminen kaventaisi liikkumavaraa, ja valtameren toiselta puolelta määritellyn ulko- ja turvallisuuspolitiikan soveltuvuus meidän olosuhteisiimme olisi lähinnä hyvän onnen varassa.