Pannaan hei päät pusikkoon!

Saara Turunen: Tavallisuuden aave. Q-teatteri.

Sekä: Juha Hurmeen Töpphörö. Kansallisteatteri. Ja Christoph Marthaler, Andriy Zholdak, Andres Noormets. Esimerkiksi.

Mieleen kaivautuu muistin poimuista hyytävä näyttämötilanne. Suuri paljas näyttämö on jättimäinen konttori, jossa ihmiset uurastavat sivuilleen katsomatta. Syövät välipalan, kun on sen aika, venyttelevät, kun on sen aika.

Harmaat ihmiset työskentelevät robottimaisen tahditettuina, ohjelmoituina harmaassa kuvassa.

Niin arkista, normipäivää, vaaratonta.

Joku humisee. Bang. Äkkiä huoneen uunien luukut avataan. Liekeistä kuuluuu ihmisen huuto.

Saksalaisen kielialueen väkevimmän arjen kuvaajan, Christoph Marthalerin ohjaama Murx den Europäer on klassikkoesitys, jonka ajankohtaisuus kasvaa vuosi vuodelta. Siihen sisältynyt kuva vaikenevasta arjestamme ei haalistu.

Toinen rinnakkaiselämys on rakverelaisen Andres Noormetsin Köök, melkoisen tuore suomalais-virolainen yhteisproduktio.

Ihan tavalliset rakennusmiehet remontoivat keittiötä.

Outoja asioita alkaa tapahtua. Savua tunkee jostain tilaan. Muslimien rukouslaulu kaikuu etäällä, voimistuu, lähestyy ja lähestyy. Eurooppa suojautuu.

Tilanne kärjistyy. Rakennusmiehet naulaavat oviin laudat – sisäpuolelle. Seinäpaperin halkeamista alkaa valua veri. Ikkunan takana vain sataa – kuten aina.

Q-teatterissa sai juuri ensi-iltansa Saara Turusen Tavallisuuden aave. Tekijät vetoavat Luis Bunueliin ja Gilles Deleuzeen. Keskiluokan kauhut.

Nerokas näyttämökuvien sarja perhe Tavallisesta, anno domini 1950 –lukuretroilu tässä päivässä. Koti-uskonto-isänmaa – silloin ja nyt.

Äiti, isä, tytär ja poika. Arjen halkeamat, piilokuvista toiminnaksi räjähtävät patoumat, kiellettyjen leikkien vimma.

Esitys tiivistää ihmisen elämän kohokohdat kauhistuttaviksi mahdollisuuksien hautausmaiksi. Itseensä sulkeutunut elämä on kieltotaulu.

Elämme häät, joulun, elämän kohokohtia. Unelmia on vain yksi: saada olla aivan tavallinen. Joulu hajoaa käsiin. Häät ovat kutsu susille.

Kaksikielinen Suomi. Hääjuhlissa leikitään, että sulhasen on sanottava hänelle luettu lause ruotsiksi. Skogen…. elefanten….EN TIEDÄ. Suomeakin puhutaan vain harkitus vähän, äärimmäisissä tilanteissa.

Minimalismi kattaa ilmaisun, kaiken olemisen, jopa tv-ruudussa toistuvan kuvan variksien kokouksesta. Milja Ahon lavastama huone on ankeuden erämaa.

Kellertävään huoneeseen, kellertävien ihmiset joukkoon avautuu häivähdyksinä toisia todellisuuksia, flamencoa! Ulkoa katsotaan sisään. Liikkumatonta. Syödään, kahvikupit kilisevät.

Susi tulee kuvaan, yhä lähemmäs, korisee hiljaa. Nämä eläimet. Evoluution lähettiläät ihmisten huoneissa. Muistatteko ukrainalaisen Andriy Zholdakin esitysten täytetyt ketut, hirvet, porot, karhut? Luonto tulee luokse. Ukkonen halkaisee taivaan.

Niin myös tässä, Turusen ikkunoiden takana.

Erilaisuus on Q-teatterin kuvissa keltainen undulaatti harmaavaristen keskellä. Kunnes näyttämöllä höyhennetään kaikki.

Loppukuva on sanomattoman kaunis. Sydän halkeaa. En paljasta.

Turusen tekstiinsä ohjaama ensemble on parasta mitä Suomessa löytää. Ylermi Rajamaan, Laura Birnin, Elina Knihtilän, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hallittu ilmeettömyys rakoilee ja räjähtää pelottavasti.

Tavallinen, ole tavallinen, maailma hukkuu juuri sinussa.

Samaa sanomaa kantaa myös Juha Hurmeen Töppöhörö Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Jarkko Lahden nimihenkilö puhuu ahdistuksen monologia, kun ei tiedä, osaa, on paitsi. Jäljellä on vain julma uho, aggressiiviset adjektiivit, suomeksi paskapuhe.

Kierteen katkaisee satu. Putkikassista nousee ihanuus, kevyesti villasukissaan varvastanssiva, häikäisevää valoa säteilevä Alina Tomnikovin neito. On mahdollisuus pelastua rakkauteen, kiivetä tikapuille, jotka voivat johtaa onnen taivaaseen.