Kuudes rivi keskellä
Tinkimättömän subjektiivisia näkökulmia uusiin ensi-iltoihin. Kulttuuri- ja taide-elämän tuoreimmat päivitykset menovinkkeineen Kirsikka Moringilta.
Jobin kirjassa kärsimys maksimoidaan, mutta lopulta valo lasehtii Jobin maailmassa. Elokuvassa Leviathan puhutaan Jobin kohtalosta, kun kaikki ympäriltä viedään. Koko elämä: koti, perhe, itsetunto, vapaus.
Ero on vain siinä, että Andrei Zvjagintsevin ohjaamassa venäläistarinassa ei siperialaiselle kylälle anneta toivoa. Ei minkäänlaista.
Olen myös nähnyt nämä kylät livenä, nämä Koljat, heidän kohtalonsa ja häviämään määrätty taistelunsa korruptiota ja itsevaltiutta vastaan. Pormestarin vallankäytön hirvittäviä despoottisia piirteitä katsoessaan tekee mieli nousta seisomaan ja alkaa huutaa.
Mutta tämähän on vain elokuva.
Ellei se olisi niin totta.
Kaikki nämä Jäämeren rannikot, ja retket, joilla vodkaa ei juoda pikareista vaan juomalaseittain ja lopulta pullon suusta suoraan.
Sitten ammutaan tyhjät pullot, ja vähän muutakin. Tunnistan nämä ihmiset, tilanteet, turhat kyyneleet ja väkivallan. Tunnistan kertomukset, joissa ihmisiltä on ryöstetty koti, vapaus ja elämä. Ja rakkaus, rakastettu.
Déjà-vu. Minun Siperiassani, idemmällä, humalassa ammutaan ilmaan heitettyjä kenkiä, hattuja ja saappaita. Kunnes taigan savi hyydyttää ampujat.
Koljan kokemukset on elokuvassa kuvattu niin tarkkaan ja raastavasti kuin elämä itse on sen kirjoittanut ja kuvannut. Siksi näistä ihmisistä on vaikea päästä eroon.
Elämä ei paljon lupaa, vai mitä Lilian, nuori nainen, kalatehtaan tyttö, Kuolan niemimaan nyt jo enimmäkseen suljetuilta liukuhihnoilta.
Lenin, Stalin, Jeltsin, Gorbatshov… ammutaan kuvia. Putin? ”Liian tuore, ei kannata vielä.”
Leviathan, raamatullinen merihirviö, nielaisee omansa, kokonaisia aikakausia, kaupunkeja ja kyliä.
Autiot kylät – tuttu näky Siperian pohjoisessa. Rankoja kuin elokuvassa vieraileva valaan luuranko. Tarinassa ei kerrota, miten ydinjätteet makaavat vuonoissa ja sukellusveneissä, miten öljyputket tahraavat taigan ja kaasukentät vievät poropaimenilta elinkeinot.
Tämä on Hannu Salaman romaanin nimeä siteeraten ”Se tavallinen tarina”. Siksi elokuva tekee levottomaksi. Nyt ei saa eläytyä. Mitä minä voin tehdä? No katsoa elokuvan, kertoa siitä, pyytää ystävät katsomaan se, ja ymmärtämään, etteivät Moskova ja Pietari ole Venäjän koko ulottuvuus.
Andrei Tarkovskin henki on elokuvan perimässä, samat ”zonet”, mystiset erämaat, pöly, sade ja savi. Ja kuolema, jossa meri vie ja tuo rantaan vainajan. Sade ja vodka huuhtovat pois muistin.
Leviathan elää tarkovskilaisen intensiivisissä, symbolisissa ja pyhissä kuvissa. Pappi ei ole paha, kirkko vain on määrätty nostamaan Venäjä uuteen kukoistukseen. Mutta miten? Meri on ikuisesti sama, kylmä, julma ja anteeksiantamaton.
Mitä pappi voi saarnata? Uskoa, toivoa? Ei niitä ole. Pappiparka.
Elokuva sai Golden Globen ja nimettiin parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi.
Vihdoin kadoksissa ollut uusi venäläinen elokuva tekee itsensä näkyväksi ja tulee. Tehkää tietä.
Vielä ohjelmistossa Helsingissä.
