Kuudes rivi keskellä
Tinkimättömän subjektiivisia näkökulmia uusiin ensi-iltoihin. Kulttuuri- ja taide-elämän tuoreimmat päivitykset menovinkkeineen Kirsikka Moringilta.
Globaali tositarina ihmiskaupan historiasta
Näin eilen elokuvan, jonka musta korpinsulka kosketti minua, noitui ja jähmetti.
Tsamo on Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion tarina identiteeteistä, hauraista siteistä, joilla ihminen on kiinnittynyt elämäänsä.
Tsamo on tosipohjainen kertomus siitä, miten Alaskassa työskennellyt suomalainen vuori-insinööri Hjalmar Furuhjelm, elokuvassa Simon, osti vapaaksi 9-vuotiaan alaskalaisen intiaanitytön, ja toi hänet Suomeen.
Alaska oli 1860-luvulla osa Venäjän imperiumia kuten Suomikin, ja siellä oli suomalaisia kuvernöörejä. Pääkaupunki Sitkaan perustettiin myös suomalainen seurakunta.
Lapsen hinta: 650 hopearuplaa
Tytöstä maksettiin kahvikuppeja, huopia, jauhoja, peilejä, ja 650 hopearuplaa. Viinaa eivät myyjät halustaan huolimatta saaneet.
Siitä alkaa 1860-lukuinen surullinen kertomus lapsesta, jolta riistetään kieli, kulttuuri, kotimaa ja identiteetti. Tsamo myydään piiaksi Pernajaan ja Loviisaan, kastetaan, saa nimekseen Aina, ja hänelle opetetaan ensin ruotsia sitten suomea.
Tyttö kuuluu äitinsä tavoin korppiklaaniin. Korppi on klaanin maaginen esi-isä, joka loi kalat vesiin, antoi elämän ja suojelee sen jatkumista. Pelastaa ja turvaa. Korpinsulka ristillä. Elokuvan järkyttävin kohtaus kiteyttää yhteen kuvaan kahden kulttuurin tappavan ristiriidan.
Tanssivat papit ja korpit
Materiaalia tositarinan vaiheisiin on kerätty monesta suunnasta. On luettu Erik Wahlsrömin teosta Den dansande prästen, jossa Uno Cygnaeuksen alaskalaisen elämän liepeillä esiintyy myös Tsamo.
Kirjasta tehtiin takavuosina Svenska Teaterniin pyörönäyttämöllä vauhdittunut musiikkinäytelmä. Intiaanityttö oli mukana sivujuonena.
Lisäksi taiteilija Catarina Ryöppy on tuonut käyttöön oman tietonsa sukunsa historiasta nousevista tarinoista.
Valkoisen miehen valta
Tarina vertautuu Lapsuin ja Lehmuskallion muuhun tuotantoon osana pitkäjänteistä ja yhä uudelleen varioituvaa traagista Suurta Kertomusta ihmisen juurista, pohjoisten nomadikansojen katoamisesta ja muuttumisesta osaksi Homo Sovieticus –kulttuuria.
Sukunsa viimeinen oli myös elokuva sielun katoamisesta, pienestä nenetsitytöstä, joka väkisin vietiin tundralta helikopterilla internaattiin. Hän oppi syömään veitsellä ja haarukalla, puhumaan venäjää, mutta unohti kuka oli ja mistä tuli.
Se tavallinen tarina.
Työparin edellinen elokuva on dokumentti Yksitoista ihmisen kuvaa, joka myös etsii 10 000 vuoden takaisesta historiasta tallentuneiden kalliokuvien avulla henkisen ja fyysisen perimämme ydintä.
Sen askeettisissa kuvissa elää nomadismi, metsästäjäkansojen usko kuviin, animismi ja shamanismi, kerroksinen tapa hallita elämää ja luontoa rituaalein. Ihmisen kasvot ovat hänen sielunsa. Niitä ei saa kuvata, ei myydä.
Paha sana, pakana
Korppiklaanin orpolapsi näkee peilin, itsensä pielikuvansa, minänsä, joka hengittää ja vaihtaa mielialaa peilissä.
Hänen maailmansa soi simpukassa, suurten merien laulussa ja korpin huudossa.
Kaikki tämä tytöltä kielletään. Pakana. Pahan sanan varjo lankeaa hänen ylleen, syövyttää, nöyryyttää ja lopulta tappaa.
Itsepäistä Tsamoa kuljetetaan kodista kotiin, ja hänen on vaikea sopeutua vaihtuviin tapoihin, ihmisiin kieliin ja huoneisiin.
Kuin huomaamatta alaskalainen maisema on piirtynyt uusimaalaisin ääriviivoin ja tunnelmia. Sitka vaihtuu Loviisan puutaloihin, kujiin, pappilaan ja Pernajan Segersbyn kartanon huoneisiin.
Kirgiisityttö ja intiaanisielu
Tsamoa näyttelevä, Jamalilla asuva kirgiisityttö Albina Tologonova heittäytyy roolihenkilönsä mustaan tuskaan niin täydellä sydämellä, että katsojaa pakahduttaa.
Aivan pienin elein, katsein ja kömpelösti puhutuin vieraan kielen sanoin hän luo Tsamon ympärille kokonaisen toiseuden maaimankaikkeuden, törmäyttää kaksi toisilleen täysin vierasta kulttuuria.
Valkoisen miehen kuttuurinen maailmanherruus tuntuu niin kipeältä yhden lapsen sanatonta tuskaa kuvaavassa taideteoksessa.
Lapsen silmissä huutavat kaikki oman aikamme ihmiskaupan lapsiuhrit, siepatut, kaapatut, silvotut, hyväksikäytetyt.
Taitavasti pelkistetty, jokaista lattialaudan narahdusta myöten pohdittu ja viusaalisissa yksityiskohdissaan selkeästi artikuloiva elokuva puhuttelee hiljaisuudellaan, avaruudellaan.
Ensemblen keskittymistä, minimalistista ilmaisua, vihlovan merkitseviä katseita ihailen. Ei mitään liikaa. Harvinaista. Katsoessa tätä intensiteettiä, on pakko pidättää hengitystä, ettei se aiheuttaisi melua.
Särkyvä peilikuva
Tsamon tarina avaa oven pohjattoman epäoikeudenmukaiseen globaaliin maailmaan.
Tytön kuolemaa (1868, 13-vuotiaana) ei elokuvassa näytetä, ja hyvä niin. Rikkoutuvan peilin sirpaleet kyllä näyttävät totaalisen umpikujan jan tragedian syvyyden.
Protestanttinen ankaruus ja korppimaailman avaruus eivät koskaan nivelly toisiinsa. Kasvattajilla on hyvää tahtoa paljon, kyvyttömyytta enemmän.
Tsamossa ollaan jokaisella askeleella ja teolla kiinni elämän paljaudessa. Kuka minä olen, miksi elän, ja mitä on ”vapaus”? Pihojen lehtipuut uhkaavat ikkunoiden takana varjoineen, ääneenlausumattomine todistajanlausuntoineen.
Beringin salmen musta vesi on entistä mustempaa.
Ohjaajat: Markku Lehmuskallio ja Anastasia Lapsui
Kuvaus: Johannes Lehmuskallio.
Rooleissa: Albina Tologonova, Wilhelm Grotenfelt, Niklas Grundstroem, Alma Pöysti, Ylva Ekblad, Marika Parkkomäki, Anni-Kristiina Juuso, Kaija Kiiski.
