Kristian Smedsin Tabu soi ja savuaa

Uuden Voima-blogini kuva minusta jääkarhun kanssa olkoon viittaus Kristian Smedsin taannoiseen Vertigoon, jossa katsojat istuivat Kansallisteatterin suurella pyörönäyttämöllä ja katsomon valloittivat eläimet: kirahvit, seebrat ja norsut. Ne tulivat kuin Nooan arkista ottamaan osaa teatterin juhlaan. Kommentoimaan.

Jääkarhu on Greenpeacen pohjoista öljynpumppausta vastustavan Save The Arctic -projektin symbolieläin. Se on mukanani, koska niin usein kuljemme yksissä: mielenosoituksissa, seminaareissa, näyttelyissä. Teatterissa harvemmin.

Olen kansalaisaktivisti, jonka sydäntä pistelevät erityisesti pohjoiset vähemmistö- ja alkuperäiskansat niin Pohjoismaissa, Siperiassa, USA:ssa, Pohjois-Kanadassa kuin Grönlannissakin. Olen vuosia vieraillut näillä alueilla journalistina tutkimassa kansoja, joiden elinolosuhteet, kieli ja kulttuuri ovat kutistuneet jääkarhujen kotijäätiköitäkin nopeammin. Syynä on ihmisen ahneus, elinympäristön tuho.

Kirjoitus Tabusta, tästä mustan maan laulusta, olkoon ensimmäinen Voima-blogini. (ja aiemmatkin blogaukseni löytyvät nyt täältä Voiman intiaanileiristä.)

Kaamos on pudonnut Suomeen. Pimeys koko Euroopan ylle. Tekee mieli huutaa kuin Kristian Smeds Timo K. Mukan pään sisästä:

”Sinua Jumala

en tahdo tuntea

en tavata

en rakastaa. ”

Ja kuitenkin kävi toisin. Smedsin säästeliäät sanat puhuvat. Kun sinä minua kutsuit, hylkäsin sinut, ja kun minä sinua kutsuin, hylkäsit minut. Vaihtoehdot ovat vähissä.

Näyttämöllä sataa satamistaan haurasta valoa tihkuva, ihmisten kyyneleistä syntynyt pisaraseinämä.

Odottamaton valo esityksen kuitenkin lopettaa. Ovet avautuvat käytäville, päivä on korkea, ja ikkunoissa aurinko.

Korvissa soi Pekka Kuusiston säveltämä musiikki, jota soitetaan milloin maestron viulusoolona milloin Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viulistien herkkänä tulkintana tai uruilla soitettuna. Se on kuin pohjalainen kansanlaulu, körttivirsi, suruhymni, hautajaisveisu. Laajennettuna, Smedsin kuvamaailmaan integroituna, suuren ja ankaran lastinsa kantavana ja muuntavana syntisen maailman kertomuksena.

Mikä on tabu? Lestadiolaisten salattu, kielletty ja pimeä alue, joka tiedetään, mutta josta ei puhuta. Rakkaus on tabu, kätketyin kaikista on rakkauden kolmoisdraama osallisinaan nuori mies, vanha nainen, aikuisuutta kohti hapuava tyttö.

Tabu on syksyn tummahohtoisin, pimeydestä valoa suodattava ja hurmostaan valonheittäjien pyöröliikkeeseen purkava näyttämöteos. Siinä uskonnollinen ja seksuaalinen transsi yhdistyvät toisiinsa aidon Mukka-teoksen tavoin. Jeesus Perkele viettelee äidin ja tyttären – Seela Sella molemmissa rooleissa.

Lapsi! Lapsi? Eihän maailman pitänyt paha olla.

Vertigon taiteilijan siivet

Tabu on taiteelliselta sisällöltään ja muodoltaan pitkän prosessin jatkumo, osanen, jonka edeltäjät löytyvät Smedsin aiemmista töistä.

Smedsin taiteilijakuvat lepattavat tummina, öisinä, menneiden vuosisatojen ja – tuhansien siirtyminä. Taiteilija, panttivanki, noita, vääräuskoisena poltettava – ja profeetta, kuitenkin itselleen uskollinen, on syntynyt Suomen korpeen. Hän on tuntenut kasvoillaan kaamoksen yössä läjähtävien mustien lintujen siiveniskut.

Vuonna 2010 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kymmenet kristallikruunutkaan eivät riittäneet täyttämään Paul Austerin romaanin pohjautuvan Mr. Vertigon julman valotonta maailmaa, jossa Mestari kouluttaa oppilaansa, orpopoika Waltin lentämään.

Kouluttaa, koska on mahdollista lentää. Se vain vaatii loputonta harjoitusta, kipua, kuoleman läheisyyden tuntoa, luopumista ja itsensä täydellistä antamista sille, joka on tärkeää, jota rakastaa.

Tero Jartti on sekä Tabussa että Vertigossa sama ihmiskuva kaksoismerkityksessä: Kristus Perkele ja Walt, piinattu – ja pelastettu. Korkealle lentävä ja maassa makaava. Samaan aikaan voittamaton ja voimaton, maailman palvoma ja hylkimä. Jonkinlainen polyfoninen ihminen.

Vertigon syvään hengittävä ja huokaava, kirskuva ja korkealle teatterisalin kattoon saakka siivilleen kohoava ilmaisu jatkuu Tabussa.

Vertigo / kuva: Antti Ahonen

Peräkammarin pojat

Smedsin teatterilla on omat kipeästi tatuoidut poltinmerkkinsä, jotka syvenevät, kasvavat voimassaan, kommentoivat ja kuljettavat kertomuksia abstraktilla tasolla. Yhä useammin todellisuus kääntyy surrealismiksi, gogolilainen peili vääristää yhteiskunnan ja yksilön mittasuhteet. Kyse on vallasta.

Smeds siirtyy häpeämättömän kepeästi traagisesta koomiseen ja läpivalaisee elämän naivismia. Kivi lentää tyynen veden pintaan monistuvina pomppuina. Elämä on kaunista. Mutta seuraavaksi lentävät jo miehen ja vaimon välillä puukot. Vesi muuttuu viinaksi.

Smedsiläisessä teatterissa elämä on kömpelöä ja rujoa, ihmisistä puuttuu silaus, kuvista kultaraamit.

Ollaan kylissä, maaseudulla, missä metsäkarttojen linjat piirtyvät uusiksi kuten legendaarisessa Takomo-teatterin ”tundrien” Vanjassa vuonna 1999. Näyttämö oli täynnä tshehovilaisia symboleja, koomisiksi muuttuneita: metsä oli yksi puunkräki oksillaan paperipaloja, kohtausten sieluja ja päälauseita. Tunnevammaiset kolistelivat näyttämöllä puiset perunakapat jaloissaan.

Oli kuin Bertolt Brecht olisi tehnyt kuuluisan kysymyksensä suomalaisille: Miksi niin monilla puujalat on täällä?

Sonjan rakkaus Astroviin säihkyi tuhansien ilmaan läiskytettyjen vesipisaroiden valospektreissä. Tundran luminen tuuli ja arktinen pimeys takertuivat ihmiseen kuin taivaalta satava tuhka palttooseen. Koominen tragiikka, ja päinvastoin. Smedsin taitolaji.

Kajaanin kaupunginteatterin vuosina pohjoinen kaamos tihentyi niin tarinoissa kuin näyttämökuvissakin. Georg Büchnerin mukaan kirjoitettu Kainuun Woyzeck, tarina peräkammarin pojasta, joka rynnii kirves kädessään Kajaanin kaduille, on kipeä ja valoton. Bändi soittaa, ja näyttämö soi patoutunutta halua ja hylätyksi tulemisen tuskaa.

Nälkämaan laulu konkretisoituu yhä uusi muodoin Kajaanin valottomasti rahisevassa maisemassa, Smedsin kädenjäljessä ja rakkaudessa teatteriin. Synkkää, mutta aina jostain löytyy se viimeinen vilkkuva valo.

Ihmisen kuvasta ihmisen ääneen

Kuvaan astuvat taiteilijat, loputtomasti päätään seinään iskevät: Vilho Lammen elämä kiteytyy Lume-teatteriin syntyneessä Jumala on kauneus -esityksessä vuonna 2008.

Elämän ja taiteen jumaluudella on korkea hinta.

Sen maksaa Kalervo Palsa hengellään. Liian varhain lähti. Smeds tarttuu aiheeseen: Palsa – ihmisen kuva -näytelmä syntyy. Kirjailija-ohjaaja on nyt myös näyttelijä. Syvällä kiertyy puukko näissä aamuöisissä esityksissä.

Vertigosta ja Palsasta Timo K. Mukkaan on vain kyynärä.

Valon ja pimeyden pisaroivat vaihdot, rytminen kiihko ja pyörivä näyttämö sulautuvat saumattomattomasti toisiinsa.

Vertigon yleisö on Tabussa palautettu teatterin kaikkein pyhimmästä, näyttämön liikkeeseen nytkähtävältä kiekolta takaisin katsomoon.

Tyhjän katsomon estetiikka on siirtynyt tyhjän näyttämön mielikuvituksellisiksi kuviksi, joissa esineellistyvät tekstin minimoidut sanat. Polkupyörä, hitsauskipinöiden tuli, valoilla piirretty loputtomiin jatkuva Ristin tie, ja taiteilijan eteen tuotu ruusu – se yksi – korvaavat sanat.

Intohimo latautuu Pekka Kuusiston shamaaniviulun rytmissä, kuolema ja rakkaus koskettavat pimeässä, savukoneiden taivaassa. Teemu Nurmelin ja Pietu Pietiäinen ovat sulkakyninä, valon ja varjon taikureina. Yhdessä Tuuli Kyttälän keuhkojen ilmavirroissa huokaavan äänimaailman kanssa ne mudostavat näyttämöteoksen, jonka viesti on Tabun alaotsikon mukaan ”ihmisen ääni”.

Aina se ei tunnista puhuttua kieltä. Pohjoisen traumaattinen pimeys on kuin mustien sanojen, syvien varjojen näkymätön toteemi ja metsänpeitto, jonne voi kadota ja jäädä ikuisiksi ajoiksi.

Seela Sellan karismaattinen, Auli Turtiaisen pukema, veistoksellinen äiti-tytär-hahmo on Mukan ytimessä. Kristus Perkele tulee, ottaa ja lähtee. Petos on täydellinen. Uskonnosta ei jää jäljelle kuin matka kohti kiirastulta. Anteeksianto on jäänyt jonnekin tien pientareelle.

Salin valaisevat ikkunat maailmaan antavat tilan taiteilijalle, joka ei aina enää usko taiteeseen. Jäljelle jää elämä.

Tänään elämme ensimmäistä uutta päivää jälkeen 13.11.15. Emme tiedä, miten Eurooppa tästä selviää. Miten Suomi.

Smedsin ikiaikainen kysymys taiteen oikeutuksesta, tehtävästä ja olemuksesta saavat uusia vastauksia. Taiteilijan työ ei lopu.

Omat pakolaiskertomuksensa toisen maailmansodan jaloissa kirjoittanut Brecht kysyi ja vastasi. ”Lauletaanko synkkinäkin aikoina? Silloinkin lauletaan synkistä ajoista.”