Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sonja Hyppänen
Maailmassa tuntuu olevan kansanosa, joka saa kummaa tyydytystä siitä, että aktivisteja vastaan hyökätään.
Herään koputukseen ovellani. “Kannelle ja sassiin, meillä on kohteita tutkassa”, puosumme huikkaa ovenraosta. Vilkaisu kelloon kielii keskiyöstä. Olemme jahdanneet Japanin valaanpyyntilaivaston tehdaslaiva Nisshin Marua nyt kahdeksan päivää sen palattua takaisin Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelle pahat mielessään. Muu laivasto on ollut teillä tietymättömillä.
Kiskon hanskoja käteeni loikatessani keulaluukustamme venekannelle. Styyrpuurissa meistä vettä halkoo harppuunalaiva Yushin Maru laivanmitan päässä, aivan liian lähellä. Yö on siniharmaa ja meri villi. Vaakatasossa lentävät rakeet sokaisevat minut ja vältän juuri ja juuri kannen yli pärskeinä lentävän aallon. Harppuunalaiva kääntyy meitä kohti ja pyyhkäisee aivan keulamme edestä. Perässään se vetää teräskaapelia, jonka yli Steve Irwin välttyy ajamasta juuri ja juuri kääntymällä poispäin pääkohteestamme Nisshin Marusta.
Tämä yö kestää noin seuraavaan lounasaikaan. Harppuunalaivat saapuivat luoksemme kuin tyhjästä, pahan kelin turvin. Meren raivotessa ne leikkaavat keulamme edestä 45 kertaa ja 41 kertaa Bob Barkerin edestä. Jokainen läheltä piti -tilanne pakottaa meidät joko kääntymään tai hidastamaan välttääkseen valaanpyytäjien hinaamat kaapelit ja köydet. Jokaisen hidastuksen jälkeen Nisshin Maru pakenee vähän kauemmas ja lopulta katoaa horisonttiin.
Emme selviä yöstä aivan ehjin nahoin. Lähempänä aamua Yushin Maru no 2 leikkaa keulamme edestä 300 metriä köyttä perässään. Harppuunalaivat ovat toistakymmentä vuotta laivojamme nuorempia ja ylivertaisia vauhdin ja ohjattavuuden suhteen. Steve Irwin ei onnistu välttämään köyttä ja kauhulla seuraan kun köysi singahtaa potkuriimme veden halki. Selviämme säikähdyksellä köyden päässä raahautuneen poijun pulpahtaessa pintaan – potkurimme on sivaltanut köyden poikki.
Bob Barker saa uuden taisteluarven ohittavan harppuunalaivan arvioidessa kurssinsa väärin ja läimäistessä peränsä Bobin keulaan. Alus kärsii vahinkoa keularakenteisiinsa ja ankkuriin. Harppuunalaivojen hyökkäyksen ja kelin laantuessa ehdimme vihdoin hengähtää. Päivän valjetessa olemme ryhävalaiden ympäröimiä. Yöni kannella hujahti laivamme keulassa poijujen ja kaapelien etäisyyksiä tarkkaillessa. Koskaan en ole nähnyt harppuunalaivoja niin läheltä tai niin aggressiivisina.
Aggressiivisuus on ymmärrettävää, sillä tämä valaanpyyntikausi on ollut Japanin valaanpyyntilaivastolle katastrofaalinen. Tammikuu on valaanpyynnin kulta-aikaa, mutta tänä vuonna se oli arvioidemme mukaan huonoin kuukausi laivaston historiassa. Valaanpyyntilaivaston takana lymyävä the Institute of Cetacean Research syyttää meitä epäonnestaan sekä tuon hullun yön tapahtumista. Tässä ICR:n tiedote tapahtuneesta, tässä meidän vastineemme.
Maailmassa tuntuu olevan kansanosa, joka saa kummaa tyydytystä siitä, että aktivisteja vastaan hyökätään. “Miksi te saatte hyökätä kohteitanne vastaan mutta teidän pitäisi antaa rellestää rauhassa?” näyttää olevan suosikkikysymys keskustelupalstoilla. Japanin valaanpyyntilaivaston ja toimiemme välillä on selkeä ero. Me puolustamme kansainvälisiä luonnonsuojelulakeja ja -sopimuksia, kun taas valaanpyyntilaivasto salametsästää uhanalaisia ja suojeltuja merinisäkkäistä kansainvälisesti tunnistetulla suojelualueella. Valaanpyynti Eteläisellä jäämerellä on ympäristörikos, jolle on saatava päätös.
Harppuunalaivat Yushin Maru, Yushin Maru no 2 ja Yushin Maru no 3 niiden lähestyessä Steve Irwiniä. Kuvat: Eliza Muirhead
Yushin Maru no 2 Steve Irwinin keulan edessä.
Harppuunalaivan hinaama köysi ajautuu Steve Irwinin rungon alle.
Bob Barker ja harppuunalaiva hetkeä ennen törmäystä.
Yushin Marujen jättäytyessä meistä kauemmas ryhävalaat ympäröivät laivan. Kuva: Tim Watters
