Teksti Fanny Malinen

Kävin Lontoossa uimahallissa, enkä nähnyt yhtäkään alastonta ihmistä.

Kävin muutama viikko sitten uimahallissa. Yleensä en käy: uiminen Lontoossa on kallista ja altaat pienempiä kuin Suomessa. Jotenkin siinä suihkuun mennessä tulin ajatelleeksi muitakin kulttuurieroja.

Suihkut olivat pienissä, ovellisissa kopeissa. Niihin mentiin pyyhe päällä – en ole edelleenkään ihan varma, miten pyyhe olisi pitänyt pitää kuivana. Pukuhuoneessa kaikki pukeutuivat vaivihkaa, alusvaatteet hivutettiin päälle ennen pyyhkeen ottamista pois.

Kaipasin stadikkaa. Sellaista Suomea, jossa suihkussa ei tarvitse vekslata pyyhkeen kanssa, saunassa käydään, ja pukuhuoneessa levitetään kosteusvoidetta huolimatta siitä, että pakarat näkyvät. Tai häpykarvat: vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan 80 prosenttia brittinaisista ajelee ne pois.

Kävin siis uimahallissa, enkä nähnyt yhtäkään alastonta ihmistä.

Se sai minut tajuamaan, miksi viimeksi kun kävin uimassa Helsingissä, oli alastomien vartaloiden paljous suorastaan ylitsepursuavaa. En ole enää tottunut siihen. Ja minä olen kuitenkin viettänyt suhteellisen suuren osa elämästäni suomalaisissa uimahalleissa.

Arvostin yhtäkkiä valtavasti sitä, että olen kasvanut tottuneena alastomiin vartaloihin. Siihen, että naisia on kaikenmuotoisia, -kokoisia ja -värisiä. Että kaksikymppisen iho näyttää erilaiselta kuin kuusikymppisen iho. Että rintoja ja takapuolia on pyöreitä, roikkuvia, isoja, pieniä, sileitä ja ryppyisiä.

Mietin toki, että se kertoo paljon myös suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. On kulttuureita ja uskontoja, joihin paljaan pinnan näyttäminen ei sovi edes siinä määrin, että miesten ja naisten olisi sopivaa uida samalla vuorolla uimapuvut päällä. Ehkä uimahalliemme alastomuuskäytännöt tästä monipuolistuvat; se varmasti sopisi niillekin, joiden fyysiset ominaisuudet eivät sovi yhteen sukupuolen kokemuksen kanssa ja uimahallit ovat mahdottomia paikkoja.

Vaikka suomalaiset uimahallitkaan eivät ole täydellisiä, fiilistelen ei-eroottista ja mutkatonta suhdetta alastomuuteen. Jäin nimittäin miettimään, missä britit näkevät alastomuutta. Enkä keksinyt muuta kuin leffat ja pornon, kaiken sellaisen missä (etenkin nais-)vartaloita esitellään esineinä, joille on muotit ja vaatimukset. Joissa alastomuus on seksuaalista, vartalo väline. Ei ole ihme, jos se vaikuttaa siihen, mitä omalta tai kumppaninsa vartalolta vaatii.

Siinä että vartalo on ihan vain jotain, mitä jokainen meistä kantaa ihan minkä muotoisena ikinä sattuukaan kantamaan, on jotain hienoa.