Teksti Kadri Taperson

Virosta lähtee vuodessa 6000 ihmistä ulkomaille töihin. He eivät tiedä, miten luoda yhteys luontoon.

Lupaan, että seuraavalla kerralla kirjoitan taas eläinteemalla, kun silloin voi olla aihettakin, mutta tänään kerron vielä kerran omasta elämästäni. Kodistani.

Ystäväni aikoo muuttaa pois Hiidenmaalta. Vuosia sitten hän oli juuri se, joka auttoi minua muuttamaan tälle saarelle. Nyt hän on lähdössä ulkomaille ja kaikki hänen ajatuksensa ovat sen muuttamisen ympärillä. Hän asuu tyttärensä kanssa omakotitalossa, hänellä on puutarha, työ ja ystäviä, mutta maailma kutsuu.

Virosta lähtee ihmisiä muualle, on lähtenyt jo parinkymmenen vuoden ajan. Joskus käy niin, että nuori ihminen lähtee ulkomaille opiskelemaan mutta ei enää palaa. Niin on käynyt Hiidenmaallakin, enemmistö ei enää tule takaisin kun mantereella tai kauempana on parempi elämä.

Viime vuonna Virosta lähti ulkomaille reilut 6 000 ihmistä, heistä muuten puolet lähti Suomeen. Heidän lisäkseen on vielä ihmisiä, jotka työskentelevät pääasiassa Suomessa, mutta joilla on koti Virossa. Yksi syy Suomessa työskentelylle on palkka. Suomen ja Viron palkoissa on vähintään 1 000 euroa kuukaudessa.

Maailma on auki, ihminen voi asua ja työskennellä missä haluaa. Mutta on se myös surullista, että työtä pitää hakea niin kaukaa, jos se on muuttamisen syy.

Mutta halusin kirjoittaa jostain muusta, kodistani.

Nimittäin se sama vanha ystäväni sanoi, ettei koti ole talon neljä seinää vaan ihmiset ja esineet, jotka ovat siellä. Ja että paikkaan ei voi kiintyä.

Mietin, että minä olen kyllä tänne kovasti kiintynyt. Ja en varmaankaan sen neljän seinän takia, jotka muuten saattavat hajota milloin vaan. Yksi vanhempi metsuri sanoi, että on niitä taloja, jotka pysyvät pystyssä vain siksi, että talot ovat tottuneet niin olemaan, vaikka teoreettisesti niiden pitäisi olla jo kaatuneita. Minun kotini on yksi sellaisista.

Minä tiedän talostani ja tästä paikasta juttuja, kuka sen rakensi, mitä tässä on tapahtunut, miten kolhoosi otti sen viimeiseltä omistajalta miltei väkisin vielä 70-luvulla. No tosiaan kolhoosi kyllä osti sen, mutta muuta vaihtoehtoa ei annettu. Parikymmentä vuotta talo oli läheisen navetan työntekijöiden ilmainen asuinpaikka. 90-luvulla viimeinen työntekijäperhe teki talosta jälleen yksityisen, vaikka talosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Viimeisen omistajaperheen vanha sukulainen itki, kun kutsuin hänet katsomaan taloa. 30 vuoden ajan se ei ollut koti, vaan vain neljä seinää niille, jotka tulivat ja menivät.

Kun tiedän paljon, minun on helppo uskoa, että talolla on henki. Niin että kumpi minä sitten olen: materialisti, joka on jäänyt kiinni omistamaansa taloon vai haluanko olla täällä talon ja muiden henkien takia? Ja en puhu vain eläinten hengistä, niistä kirjoitin viime kerralla.

Minulle on kasvanut juuret, niin kuin on niillä puillakin, jotka kasvavat talon ympärillä. Tykkään, että saan kasvattaa itse ison osan ruuastani, poimia pienestä metsästä sieniä, marjoja ja kasveja. Tykkään, että tiedän, milloin ja millaisen puun alla kasvaa mitäkin ja että tunnen omasta maastani nyt jo melkein jokaisen senttimetrin. Tiedän millainen maisema ikkunasta näkyy kesällä ja millainen talvella ja en halua, että se maisema muuttuu. Tai kun muuttuu, niin sitten niin, että vain minä ymmärrän.

Oletko kuullut teoriasta, että jos ihminen asuu luonnossa ja oppii tuntemaan luonnon eli maan, puut ja muut kasvit, niin myös ne oppivat tuntemaan ihmisen ja sitten ihmisellä ja luonnolla on ajan kuluessa yhteinen energia? En muista mistä kuulin tai luin tuosta teoriasta, mutta on vaikea uskoa, että keksin sen itse. Naapurintyttö puhui, että kun hänen äitinsä muutti muualle asumaan, kamomilla lopetti kasvamisen heidän pihallaan ja ilmestyi muita kasveja, joita hän tarvitsi enemmän.

Haluan elää omassa pienessä maailmassani, jossa on minun oma energiani ja mikä varmasti ei ole vain neljä seinää. Sitten minulla on voimia antaa jotain maailmalle takaisin.