Teksti Sonja Hyppänen

Steve Irwin aloitti viidennen kuukautensa merillä.

Hetken iloitsimme jo satamaan paluun mahdollisuudesta. Miltei haistoin jo Australian, kotisatama Melbournen ja kengurut. Muutama viikko sitten estimme puolen tusinan kertaa Japanin valaanpyyntilaivaston tehdaslaiva Nisshin Marua ottamasta polttoainetta tankkeri Sun Laurelilta. Tässä rytäkässä Bob Barkerista tehtiin muutaman kerran Bob Burger, Nisshin Marun rusentaessa sen itsensä ja tankkerin väliin. Myös Steve Irwin ja kolmas iso laivamme Sam Simon kärsivät vahinkoja kahdeksan kertaa isomman tehdaslaivan törmätessä kaikkiin laivoihimme.

Eteläisen jäämeren varmasti historiallisesti laajimman liikennesuman selvittyä valaanpyyntilaivasto jatkoi kurssinsa arpomista jokaiseen ilmansuuntaan ja yritti jatkaa valaanpyyntiä. Tänä pyyntikautena harppuunalaivat saivat lahdattua kaksi valasta meidän läsnäollessamme. Kapteeni Watsonin ja Sea Shepherd Australian johtajan Bob Brownin arviot koko kauden valassaaliista vaihtelevat noin 75:n ja sadan välillä.

Tankkausyritysten jälkeen harppuunalaivat pitivät miehistömme kiireisenä. Kelin ollessa suotuisa valaanpyyntiin laskimme kumiveneemme vesille tarkkailemaan ja häiritsemään valaanpyyntiä. Steve Irwinin helikopteri, tuttavallisemmin Nancy, valvoi tilannetta ilmasta käsin. Tarvittaessa se laskeutui korkeuksista lähemmäs vedenpintaa. Paine sen pyörivistä roottoreista sai valaat sukeltamaan syvemmälle, pois harppuunoiden ulottuvilta.

Noin viikko sitten valaanpyytäjien kurssiin tuli vihdoin joku tolkku. Kaikki valaanpyyntialukset suuntasivat pohjoiseen. Tankkeri Sun Laurel kiihdytti useiden satojen mailien etumatkan muuhun laivastoon. Huonontuva keli ja suunta pois Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelta tarjosivat tervetulleen mahdollisuuden lepoon, miltei ympärivuorokautisen valon mahdollistamien pitkien toiminnantäyteisten päivien jälkeen.

Kurssin äkillinen muutos pohjoiseen tuntui epätodelliselta. Päivä toisensa jälkeen seurasin suojelualueen veteen piirretyn rajan lähestymistä GPS-kompasseista, kunnes noin viikko sitten oli aika ylittää tämä 60:n eteläisen leveyspiirin raja. Valaanpyyntilaivastoa pyörittävä the Institure for Cetacean Research ei ollut vieläkään inahtanut mitään aikeistaan. Normaalisti ICR julkaisee lehdistötiedotteen heti, jos joku meillä kiikaroi harppuunalaivaa tai byssasta on perunat loppu.

Sea Shepherdin laivat irtaantuivat valaanpyytäjistä muutama päivä sitten. Hetken rauhan ja ”mitä sä teet satamassa ekaksi” -unelmoinnin jälkeen kuulimme tankkeri Sun Laurelin heittäneen U-käännöksen ja suunnanneen takaisin etelään, mitä todennäköisemmin tankkaamaan Nisshin Marun.

Japanin hallitukselle valaanpyynnin keskeyttäminen Sea Shepherdin takia ja varsinkin sen myöntäminen on kova pala. Hallitus näyttää heikolta. Palatessaan takaisin valaidensuojelualueelle laivasto voi julistaa lähtevänsä omasta aloitteestaan. Japanin kalastusministeri on jo myöntänyt kauan tiedetyn totuuden. Maan valaanpyynnissä Etelämantereella ei ole kyse tieteellisestä tutkimuksesta vaan pitkästä perinteestä, jota ministeri toivoo meidän ymmärtävän. Valitettavasti tämä ”perinne”, jonka maa aloitti Etelämantereella vasta toisen maailmansodan kieppeillä, kulkee nimellä kaupallinen valaanpyynti. Se on ollut kiellettyä vuodesta 1986 lähtien.

Meille laivaston käsijarrukäännös tarkoittaa paluuta pingviinien valtakuntaan.Vaikka Nisshin Maru saisikin polttoainetta Sun Laurelilta, valaanpyyntipäivät maaliskuussa ovat kortilla. Eteläisen pallonpuoliskon kesän hiipuessa jäät hiipivät takaisin Etelämantereen vesille ja kelit yltyvät. Jo nyt planktonin määrä alueella on romahtanut, mikä tarkoittaa vähemmän krilliä ja pohjoiseen suuntaavia valaita. Kissa ja hiiri -leikki jatkukoon.