Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Annareetta Rantala
En ole maistanut mitään parempaa kuin friteerattua sianihoa naudankielitacossa.
En voi sanoa, että olisin ollut täysin myyty meksikolaiselle ruoalle, kun sitä ensimmäisen kerran maistoin. Olin oikeastaan hieman pettynyt.
Kaikki tapaamani ulkomaalaiset ylistivät meksikolaista keittiötä, mutta itse en löytänyt niitä makujen vivahteita, joista he puhuivat. Totta kai uudet oudot hedelmät olivat mahdottoman jännittäviä, ja papuihin rakastuin saman tien.
Mutta sitten oli myös niitä ruokia, jotka eivät saaneet minua hyppimään riemusta, vaikka trampoliinin päällä olisin seissyt. Näistä yksi on mole, kastike, joka on mole-ateriassa pääasia. Toisin kuin yleensä, lihaa ei syödä molen kera, vaan toisinpäin: mole syödään lisukkeensa lihan kera.
Olen kehittänyt teorian molen synnystä: jossain maaseudulla Juanitan piti järjestää juhlat kylälle, mutta sato oli huono ja siitäkin suurin osa oli mennyt espanjalaiselle maanomistajalle. Mutta Juanitapa oli nokkela ja keksi laittaa kaikki aineet kaapista samaan pataan.
Tuloksena syntyi mole. ruskea sekasotku, jossa on aivan liikaa kaikkea: erilaisia siemeniä, kaakaota, öljyä ja mitä lie muita aineksia, joita edes tosi meksikolaisen maha ei aina kestä.
Mole-rakastajat saattaisivat pitää teoriaa hieman loukkaavana. Puolustukseni voin sanoa, että teoria perustuu kokemukseen: joka kerta, kun olen yrittänyt syödä molea, se on tullut ylös tuskastuttavien kramppien kera. Viime kerralla kun erehdyin syömään molea kynttiläillallisella, vietin ei-niin-romanttisen yön vessanpöntön äärellä.
Pikku hiljaa vieraat makuyhdistelmät alkoivat kuitenkin löytää paikkansa kielelläni. Tuoreen korianterin voimakas mutta raikas maku kuuluu tätä nykyä niin tacoihin kuin keittoihinkin. Tuhti salsa chilillä terästettynä on jokaisen aterian peruslisuke.
Chiliä voisi kutsua jopa meksikolaisten ravinnon perustaksi. Sillä oli alkuperäisväestön kulttuurissa oma jumalansakin. Kai se kertoo jotain sen tärkeydestä.
Meksikolainen keittiö, samalla lailla kuin meksikolainen kulttuuri itse, valloitti minut vaivihkaa. En huomannut milloin aloin todella lämmetä sille. Ja siihen kun kerran koukuttuu, paluuta ei enää ole.
Nykyään kun olen ystävieni kanssa syömässä, niin se olen minä, jonka huolestunut katse etsii salsakuppia pöydältä ja joka tarvitsee tuoreita maissitortilloja aterian kanssa. Enkä tällä hetkellä tiedä mitään parempaa kuin lämpimän, tuoreen tortillan tuoksu, joka leviää tortilleríasta eli tortillapajasta kylmään helmikuiseen talviaamuun.
Eniten meksikolaisessa ruoassa rakastan kuitenkin sitä, että kaikki käytetään eikä mitään heitetä hukkaan. Meksikolaiset syövät paljon lihaa. Lihaton lautanen tarkoittaa edelleen köyhyyttä, ja jotta ei jouduttaisi köyhyyden häpeään, jokaiselle aterialle tupataan niin paljon lihaa kuin vain mahdollista. Mutta ainakin meksikolaiset syövät sen esimerkillisesti: syödään kaikki mikä vain saadaan ruhosta irti koluttua.
Meksikolaisten suurinta herkkua ovatkin tacot, jotka on täytetty lehmän aivoilla, silmillä, kielellä, suolilla, mahalaukulla ja turvalla. Sekaan vähän chiliä, korianteria ja sipulia – ja juhla-ateria on valmis!
Se mikä meillä Suomessa on ällöttävää, roskaa ja joka annetaan koiralle, on täällä mitä parhainta ruokaa. Muistan esimerkiksi, että lapsena annoimme koirallemme siankorvan purtavaksi. Meksikossa se olisi haaskausta.
Tänään nappaisin korvan itselleni, hauduttelisin hieman chilissä ja sipulissa ja heittäisin risoton sekaan. Ehkä antaisin pikkupalan koirallekin. Kyllä sekin namupalan ansaitsee.
Ja namupaloja meksikolaiset todellakin luovat. En ole kasvissyöjä, mutta vältän lihaa. Mutta minun on myönnettävä, etten ole maistanut mitään parempaa kuin chicharrónia, friteerattua sianihoa naudankielitacossa, lisänä normaalit meksikolaismausteet. Tätä voisin pyytää viimeiseksi ateriakseni.
Osa perinneruuista on muuttunut täällä Meksikossa trendikkäiksi. Nuoret menevät kaupunkilaiset ovat nimittäin heränneet uuteen meksikolaisuuteen ja ottaneet maaseudun arkiruoat brändikseen. Tätä voisi kutsua jopa perinneruoan tragediaksi: kun keskiluokka innostuu jostain, hinnat pomppaavat kaksinkertaisiksi.
Näin kävi siis tortilloille. Vielä muutama vuosi sitten kilo tortilloja oli vain seitsemän pesoa, nyt se on 14. Tämä tarkoittaa köyhän arjessa sitä, että tacot saavat jäädä ja ostoskoriin valitaan pikanuudeleita, jotka eivät sisällä muuta kuin vehnäjauhoja ja lisäaineita.
Kun katuruoka siirtyy hiljalleen hienoihin ravintoloihin, sitä ei saada enää takaisin.
Olen havahtunut täällä erityisesti siihen, miten usein heitämme hukkaan täysin hyvää ravintoa niin ruoantuotannossa kuin kotonakin. Meksikolaiset katumyyjät ja kerjääjät ovat jatkuva muistutus siitä, että lemmikkikoiratkin saavat enemmän ja ravintorikkaampaa ruokaa kuin 50 miljoonaa meksikolaista. Se ei ole minkäänlaisen elämän arvostamista, ei toisen lajin, eikä oman.
Jos en yksilönä voi vaikuttaa tuotannon alkupäähän, voin ainakin vaikuttaa sen loppuvaiheeseen.
Olenkin ajatellut, että seuraavana ravintolapäivänä, kun olen taas Suomessa, menen teurastamolle, otan kaikki lihajätteet ja pistän taquerían pystyyn.
Tarjolla on tacos de suolet, silmät, korvat, iho ja maha. Lautanen kaikilla täytteillä, viisi euroa! Jollain kulmalla, jossain kaupungissa, jonain päivänä jossain tulevaisuudessa.
Tervetuloa!
