Teksti Nina Ahola

Joka toinen kotikatuni aamuruuhkassa matelevista autoista on taksi.

Lima on taksien kaupunki. Tätä pohdin tänään, kun ohitseni ajavat kuljettajat vilkuttivat valoja ja painoivat toiveikkaasti torvea kohdallani, yksi toisensa jälkeen. Risteyksessä odottamaani omenanvihreää linja-autoa ei näkynyt missään, mutta takseja riitti tuskastuttavaksi ruuhkaksi asti tuolla mitättömän pienellä kadun kulmalla.

Sanomalehti El Comercion mukaan Liman katuja kuluttaa 240 000 taksia. Toisten mukaan takseja on lähes satatuhatta enemmän. Virallisesti rekisteröityjä näistä on alle puolet, joten todellista määrää tuskin tiedetään.

Internetistä löytyy lisää vaikuttavia numeroita. New Yorkissa on alle 2 kuuluisan keltaista taksia ja Helsingissä alle 3 taksilupaa tuhatta asukasta kohden. Buenos Airesissa sentään on 12 taksia tuhatta asukasta kohden, mutta täällä vastaavaa asukasmäärää palvelee peräti 27 taksia tuhatta asukasta kohden!

Kyytiä ei todellakaan ole tarvinnut etsiä eikä odottaa.

Limassa on kaksi kertaa enemmän takseja kuin niille on tarvetta, suurin sanomalehtikin otsikoi vuonna 2011. Ne täyttävät kulkuväylät, mutta palvelevat tuskin kymmentä prosenttia liikkumistarpeesta. Taksilla kulkeminen kun ei ole kaikille mahdollinen vaihtoehto. Kuljettajat ajavat kilometrejä takapenkit tyhjinä asiakkaiden toivossa, ikkunat avoinna matkaneuvotteluille.

Ketkä takseja sitten ajavat ja miksi heitä on niin paljon?

Liman yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suuri osa kuljettajista on yli 35-vuotiaita koulutettuja ja heitä, jotka menettivät työnsä julkisen sektorin uudistuksessa 1990-luvulla. Insinöörin koulutus ei ole harvinaisuus, eikä kotiosoite kaupungin köyhemmillä laidoilla. Tästä voi arvailla selitystä monien loputtoman pitkiin tunteihin ratin takana.

Muistan lukeneeni jostakin, että Limassa taksin kyytiin nouseminen tuntuu siltä kuin astuisi jonkun olohuoneeseen. Toisinaan vierailulla pääsee kuuntelemaan kokonaisia tarinoita ja toisinaan saa tutkailla kojelautaan kiinnitettyjä perhepotretteja hiljaisuudessa siihen asti, kunnes on aika kaivaa solet taskusta. Vain kerran jokin autossa tai kuljettajassa sai minut siirtymään ennen matkaa seuraavaan, varmuuden vuoksi.

Tänä aamuna vihreä bussini ei kurvannut kulman takaa. Kiireen hiipiessä kantapäille heilautin kättäni seuraavien etuvalojen välähtäessä.

Nuori kuljettaja pysäytti kilometrien kolhiman autonsa ja jätti autojonon kiemurtelemaan kärsimättömänä käärmeenä taakseen, kurkotti kohti matkustajan puolen avointa ikkunaa. Kerroin määränpääni ja kysyin hintaa. Ensimmäinen tarjous oli hieman yläkanttiin, kuten tapana on, joten ehdotin: ”¿Cinco?”. Kuljettaja nyökkäsi kevyesti vastaukseksi.

Pujottauduin takaovesta pehmeäksi kuluneen nahkapenkin tarjoamalle retkelle kaistojen väliin ja Liman pilvipeitteen läpi paistavan auringon täplittämille kaduille.