Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Eläinsuojelijan asema yhteiskunnassa ei ole järin arvostettu – siihen kun ei voi opiskella.
Olin heti 1990-luvun alussa mukana kun Viron itsenäistyttyä tuli mahdolliseksi perustaa erilaisia yhdistyksiä. Liityin henkilökohtaisista syistä kehitysvammaisten tukiliittoon ja kehitin sitä järjestöä yli kymmenen vuotta. Aika oli kiinnostavaa ja vaikeaakin, muistan siitä ajasta yhden vaikeuden, jota oli silloin ja on vielä nytkin vaikea selittää.
Yhdistyksen jäsenet eli kehitysvammaisten läheiset ja he itsekin tiesivät varmasti yhteiskunnassa parhaiten, minkälaisia heidän ongelmansa olivat, miten he haluaisivat elää ja mitä yhteiskunnassa pitäisi olla toisin, jotta he voisivat elää niin kuin haluavat. Mutta tämä tieto ei riittänyt, kehitysvammaiset ja heidän läheisensä eivät nimittäin olleet spesialisteja. He eivät olleet opiskelleet alaa, enkä minä nyt osaa sanoa, että mitä heidän olisi pitänyt opiskella, kehitysvammaisuutta kai? Yhteiskunta, muut ihmiset ja mediakin uskoi niissä asioissa lääkäreitä ja erityispedagogeja, joita sitten kutsuttiin defektologeiksi.
En muista enää, kuka selitti sen niin, että lääkäri on jumala, se ammatti on ollut maailmassa jo vuosisatoja ja kaikki ne uudet ammatit kuten sosiaalityöntekijät, neuvojat, psykologit, vaarantavat lääkäreiden aseman. Sen takia heidän kanssaan oli hyvin vaikea tehdä yhteistyötä. Valitettavasti vallalla oli myös stereotyyppinen kuva vanhemmista: heidän täytyy olla onnettomia, avuttomia, voi olla että he ovat itse syypäitä lasten vammaisuuteen jne.
Mutta kansalaisyhteiskunta kasvoi ja yhä enemmän myös vanhempien, läheisten ja uskoakseni myös kehitysvammaisten asema muuttui. Vanhemmat aloittivat itse palveluja, kouluja, hoitokoteja, he kirjoittivat artikkeleita ja tukivat toisia, tuoreempia vanhempia. Kehitysvammaisten perheet tarvitsevat tueksi verkostoa eri ihmisistä, erityistarpeet huomioivista tahoista, he eivät kaipaa vain lääkärin apua, sillä kehitysvammaiset eivät ole kipeitä vaan erilaisia.
Eläinsuojeluyhdistyksissä on lähes samanlainen juttu. Eläinsuojelijan asema on matala: suojelijaksi ei ole mahdollista oppia, ala on uusi ja suojelija joutuu puhumaan epämukavista asioista. Jos eläinsuojelija nimittää itseään aktivistiksi, niin sitten voi olla vielä vaarallinenkin yhteiskunnalle. Stereotyyppejä on useita, kaikista eniten ajatellaan, että eläinsuojelija on nuori, ei kovin viisas tyttö, vapaaehtoinen ja hän tykkää kovasti kissoista. Niin että eläinsuojelija ei voi varmasti olla yhteistyökumppani missään vakavissa asioissa. Parempi puhua eläinasioissa eläinlääkärille, kun sillä on paperit koulusta, että hän tietää.
Samaan aikaan Virossa eläinsuojelijat yrittävät kehittää systeemiä, jota ei vielä parikymmentä vuotta sitten ollut olemassakaan. Ne, jotka aloittivat 90-luvun alussa, ovat lopettaneet jo kauan sitten, palaneet loppuun. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa oli siihen aikaan, kun esimerkiksi Tallinnan kulkukoirat ajettiin yhteen isoon kauppa-autoon ja kaasutettiin kuoliaaksi. Se ei ollut nopea kuolema.
Nuoressa systeemissä tehdään tietenkin virheitä. Tallinnan löytöeläinkodista oli toissa viikolla juttu television Silminnäkijässä, koska kodissa kuolee paljon kissoja ja siellä on muitakin ongelmia. Tilanne on paha, ja uskon, että oli oikein julkistaa tiedot. Mutta viikko ohjelman jälkeen ilmestyi artikkeli, jossa arveltiin, että todennäköisesti siellä löytöeläinkodissa laitetaan suurin osa lahjoituksista omiin taskuihin. Mitään todisteita ei kyllä esitetty. Eläinsuojelun stereotypioihin kuuluu sekin, että yhdistyksillä on rahaa, koska ne keräävät lahjoituksia, mutta eläinsuojelijoiden itse pitäisi sittenkin työskennellä vapaaehtoisina. Kaikki lahjoitukset pitäisi mennä suoraa eläimille. Ihmisten tuntuu olevan vaikea uskoa, että sen järjestämiseen tarvitaan rahaa ja että työ on kovaa. Kerron vielä esimerkin: meidän yhdistyksemme sai vuoden paikallisen vapaaehtoistyön palkinnon, mutta kukaan ei kysynyt, onko kaikki yhdistyksen työntekijät vapaaehtoisia vai ei.
Eläinsuojelijoiden asemaa pitäisi nostaa, jotta lakeihin ja muiden kansalaisten asenteisiin tulisi muutoksia. Pitäisi olla verkosto eläinsuojelijoista, eläinlääkäreistä, poliitikoista, luonnonsuojelijoista, juristeista ja muista eläinten asioita hoitavista tahoista. Sitä verkostoa ei vielä ole.
Paikallisten vaalien jälkeen tapahtui yksi pieni historiallinen asia. Yksi vanhoista kollegoistani, vaikeavammaisen pojan äiti pääsi Tallinnan valtuustoon. Siellä ihmiset kysyivät häneltä, että ymmärtääkö hän, että oppositiossa voi olla vaikeaa. Hän vastasi, että vammaisen äitinä hän on ollut yhteiskunnassa oppositiossa jo kauan.
Tämä on tämän vuoden viimeinen blogikirjoitus ja taas raskasmielinen, laitan lopuksi linkin, joka sopii joulutunnelmaan. Eri yhdistykset käynnistivät Facebookissa lihattoman joulun aloitteen.
