Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Christa Åkerman
Yli 100-vuotias Labor Day, USA:n työväen juhla ei ole entisensä.
Tänään, syyskuun ensimmäisenä maanantaina saavat työläiset maata laakereilla, kun koko Anglo-Amerikka juhlii heidän saavutuksiaan. Vapun ja sen Amerikan-serkun syntyhistoria, kehityskulku ja raadollinen nykyhetki muistuttavat kovasti toisiaan. Labor Daytä on tänään vietetty virallisena vapaapäivänä jo lähes 120 vuoden ajan.
Vuodet eivät ole olleet sille lempeitä, juhlapyhän jäänne haisee edelleen epäilyttävästi kommunismille ja se on epätrendikkäästi vanha. Kolhitulle juhlapyhälle onkin pitänyt keksiä uusi uljaampi tarkoitus. Muodonmuutos on kuitenkin sumentanut juhlan juuret, eikä kaikki ymmärrä juhlan nimestäkään huolimatta sen historiaa. Päivää vietetään kesän päätösjuhlana, viimeisenä rantapäivänä. Samalla tavalla kuin sen suomalaisvastineesta on tullut julkisen oksentamisen ja kansallisen kankkusen juhlapäivä, molemmat ovat synnyttäneet ympärilleen aivan uudet traditiot.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä tyydyin huudattamaan Agit Propia uima-altaalla. Yritin turhaan etsiä paikallista vappumarssia, paraatia, markkinoita tai edes lippua salossa. Marssin sijaan päädyin Suomen konsulaatin vappupirskeisiin käyttäytymään siivosti ja kuuntelemaan puheita suomalais-amerikkalaisen bisneksen yhdistämisestä ja yrittäjyyden tärkeydestä. Hyräilin hiljaa Halkolaa ja odotin Labor Daytä. Ehkä toiveeni vappumarssista oli liian mannermainen ja minun sietäisi amerikkalaistua, ajattelin. Tuo odottamani hetki on nyt, enkä vieläkään tiedä mitä tekisin.
Tiistaina tämänvuotinen Labor Day on jo historiaa. Toisin sanoen kesä ja vapaapäivä ovat ohitse, ja on vastaanotettava seuraava vuodenaika ja työntäyteinen arki. Monen työläisen kohdalla arki tarkoittaa ainoastaan paluuta palkalliseen työpäivään. Työväenpäivän jalo tarkoitus yhdistää työläiset rakentamaan yhdessä maata ja yhteiskuntaa, on mennyttä maailmaa.
Duunarikansan oikeuksien puolesta taistelemaan tarvittaisiin punaväristä riisuttu ratas, joka ajaisi oikeuksia ja tasa-arvoa työntekijöilleen ilman pelkoa itäisistä ismeistä. Aasin edessä roikkuva porkkana amerikkalaisesta unelmasta on jo mädäntynyt, eikä se yksin riitä valamaan uskoa tulevaisuuteen. Sen varaan laskettu onni on yleisesti horjuva ja yhtäläisesti saavuttamaton, siksi tarvittaisiin kouriintuntuva keino, joka saattaisi ihmiset taas yhteen.
Yhdysvalloissa työntekijöiden järjestölaki on madonsyömä. Paikoin yhdistyminen on täysin kielletty tai ammattijärjestöjä ei ammattikunnissa ole alkuunkaan. Työntekijät ovat siis auttamattomasti yksin taistelussaan raharuhtinaita vastaan. Työpäivän palkka riippuu työpanoksesta eikä tuntipalkkainen duunari tunne sairaspäiviä kuin vasta äärimmäisessä hädässä. Vakuutukset työpaikan puolesta ovat harvinaista herkkua, joten syyskuun ensimmäisenä maanantaina huolletaan ruumista ja sielua, etteivät työkalut prakaisi.
