Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Miten minä käytin seuraavan kahdentoista vuoden ensimmäisen päivän?
Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet kuluttavia, ja jo herätessäni maanantaina aamuseitsemältä, tuntia ennen herätyskelloa saatoin arvata että loppu työviikko taitaa mennä sairauslomalla. Oli kuitenkin saatettava loppuun se minkä on kerran aloittanut.
Anarkistit olivat tehneet suunnitelmia viimeisen kahden viikon ajan – ja peruneet kaikki miltei saman tien. Lopulta päätettiin laskea kaikki väkijoukon spontaaniuden varaan, Russki buntin eli venäläisen mellakan, jota on Puškin sanoi mielettömäksi ja armottomaksi.
En vielä tiennyt, tulisiko päivän yhteenotto olemaan mellakkapoliisien, našien vai natsien kanssa. Olen asunut Moskovassa niin kauan, että tiedän että pahimmastakin paikasta pääsee luikahtamaan pakoon, jos ei varta vasten halua pidätysbussiin mellakkapoliisin tylytettäväksi. Joskus haluaa – protesti on minulle jo kauan aikaa ollut itseisarvo, vaikka se ei vaikuttaisi mihinkään. Ruumis ei kuitenkaan ymmärrä sitä mitä mieli tietää, ja siksi keho käy koko yön ylikierroksilla. Siksi myös herää ennen aikojaan.
Iltaseitsemältä olisin jo valmis lähtemään kotiin nukkumaan loppuviikoksi, mutta suuntaan Ljubjankan aukiolle, johon ovat kutsuneet protestoijia Eduard Limonov ja muut jotka eivät ole tyytyväisiä kaupunginjohdon tarjoamaan kompromissiin, mielenosoitukseen Puškinin aukiolla.
Nousen ulos metrosta Majakovskin museon kohdalla, ja yritän laskea kuinka monta armeijan kuorma-autoa täynnä sotilaita (tai ehkä poliisikoulun opiskelijoita, en erota mantteleita toisistaan) on jonossa Ljubjanski proezdia pitkin alas Kitaj-Gorodiin asti, mutta niitä on silmänkantamattomiin, vähintään viisikymmentä. Pelkästään tällä kadulla on passissa ainakin tuhat virkavallan edustajaa, ja tiesin että saman verran tulisi olemaan vielä Maneesiaukiolla, Tverskajalla ja muissa strategisissa paikoissa.
Suurin osa suomalaisista ei koskaan elämässään näe miltä näyttää sotilasvallankaappaus. Moskovassa sellaisen demonstraation näkee pienoiskoossa joka kerran kun Spartak ja TsSKA pelaavat potkupalloa, ja täysmittaisena viime maanantain kaltaisina merkkipäivinä. Minua voimannäytös ei kuitenkaan hämää, näistä tuhansista yksikään ei ota askeltakaan ilman ylempien käskyä, ja hidas komentoketju takaa sen että kilometrin päässä täältä voisimme tehdä mitä vain haluaisimme, ja ehtiä karkuun. Tänään se ei kuitenkaan ole suunnitelmissa.
Aukio on aidattu, ja sitä ympäröi kursanttien, mellakkapoliisien ja toimittajien sekalainen sakki. Näen jotain hässäkkää Novajan toisella puolella, ja siirryn sinne alikulkukäytävää pitkin. Mellakkapoliisi tuuppii kohti alikulkutunnelia ehkä viittäkymmentä mielenosoittajaa. Pari teininatsia tallentaa poliisirivin edessä kännykkäkameralla hätäisiä sieg heil -tervehdyksiä esiteltäviksi kavereille sosiaaliverkoissa, moikkaan taannoin vankilasta päässyttä tuttua kansallisbolshevikkia. Tilannetta tarkkaileva Jevgeni Platov, yksi Moskovan FSB:n “vasemmisto-ekstremismistä” vastaavista, ei näytä tunnistavan minua, mikä on pieni kolaus itsetunnolleni. Päätän että seura ei miellytä minua, ja päätän suunnata Puškinin aukiolle maltillisemman opposition mielenosoitukseen, mutta hetken mielijohteesta päätän vilkaista, josko myös Maneesiaukiolla olisi jotain meneillään, ja suuntaan alas Teatralni proezdia pitkin.
Ja jo Teatralnajan aukiolla kaikaa raikas dancemusiikki. Kreml-myönteiset nuorisojärjestöt, Naši, Mestnye ja muut ovat viettämässä voitonjuhlia. Tosin melko laiskoja sellaisia – sunnuntaina Moskovaan oli median mukaan tuotu satatuhatta Putin-mielistä, mutta maanantaina näin heitä enintään kolmesataa. Heitä varten oli pystytetty isot esiintymislavat sekä Teatralnajan aukiolle että Maneesiaukiolle, yleisöä viihdyttivät minulle ennestään tuntemattomat venäläisen tanssipopin tähdet.
Olin kiinnostunut, koska en ollut koskaan aikaisemmin osunut vastaavaan tilaisuuteen. Totesin jälleen kerran, että Venäjä on todellakin luokkayhteiskunta. Nämä jostain Moskovan läänin perukoilta busseilla tuodut nuoret olivat kaikki pukeutuneet niin halpoihin toppatakkeihin, etten tiennyt sellaisia enää olevan myynnissäkään Tšerkisovin torin sulkemisen jälkeen. En nähnyt yhtäkään kaunista naamaa, kaikki olivat sataprosenttisesti nykerönenäisten maaorjien jälkeläisiä, joiden perimää ei kukaan kauneimpia alamaisiaan raiskannut jalo aatelisherra tai puoluepamppu ollut päässyt sekoittamaan. Paikallisjunien eli elektritskojen kansaa. Siinä missä Moskovan metro on äärimmäisen demokraattinen, elektritskoissa törmää lähinnä raatajiin, jotka matkustavat joka päivä tunnin, kaksi tai kolme pitääkseen metropolin pyörimässä. En tiennyt, kuinka moni riemuitsi tosissaan Putinin puolesta ja kuinka moni etsi vain vaihtelua ankeaan arkeensa, mutta ilman muuta olisin mieluummin ollut osa tätä joukkoa kuin Puškinin aukion ylimielistä luovaa luokkaa. Mutta olen liian intellektuelli ja liian kyyninen, jotta se olisi mahdollista.
Moskovan vaalitulos tosin muistuttaa siitä, että kyseessä on ehkä maailman maantieteellisesti vähiten segregoitunut metropoli. Voi olettaa että ylemmän keskiluokan ehdokas oli miljardööri Prohorov, hänen ääniosuutensa vaihteli eri alueiden välillä rikkaan Gagarinin alueen kolmestakymmenestä työväen alueiden kolmeentoista.
Tosin äänestyskäyttäytyminen Venäjällä riippuu vähemmän tuloista kuin esimerkiksi Suomessa. Työpaikallani kaikki keskiportaan työntekijät pitävät Putinia ja hänen kannattajiaan juntteina, mutta ylin pomoni, miljoonansa villillä 1990-luvulla tyhjästä tietokoneita kaupittelemalla luonut entinen fyysikko, oli aidosti iloinen Putinin voitosta. Hänelle paluu 90-luvulle merkitsisi päivittäistä pelkoa joutua jonkun mafian kidnappaamaksi.
Golosa-järjestön ”riippumattoman äänenlaskun” mukaan Putinin ääniosuus oli 50,26 prosenttia, noin kolmetoista prosenttia vähemmän kuin virallinen luku. Vaalivilpin määrä ei siis kasvanut ainakaan merkittävästi Duuman vaaleihin tai edellisiin presidentinvaaleihin verrattuna. Suurin osa vasemmistoliberaalin Javlinskin kannattajista näyttää lopulta siirtyneen oligarkki Prohorovin taakse, mutta heistä vähintään puoli prosenttiyksikköjä jäi varmasti myös kotiin, eli rehellisissä vaaleissa Putin olisi voittanut vasta toisella kierroksella.
Meininki maneesiaukiolla oli paljon iloisempaa kuin opposition ankeissa puhemaratoneissa – kuin talvinen rantarock. Politiikasta muistuttivat ainoastaan Putinin naamalla koristetut liput, joita osanottajat heiluttelivat. Ne olivat tyylikkäästi sommiteltuja, selvästi ne oli suunnitellut hyvä palkkiota vastaan joku AD, joka itse on tällä hetkellä joko juomassa ylihinnoiteltua lattea jossain lähikorttelien kahvilassa tai kaltaisensa seurassa Puškinin aukion mielenosoituksessa vaatimassa demokraattisia vaaleja. Olisin halunnut yhden lipun mukaani poltettavaksi jossain marginaalisessa protestissa, mutta en löytänyt yhtäkään lojumassa ilman isäntää. Suuntasin siis kohti Puškinin aukiota.
Selvitettyäni tieni poliisin ruumiintarkastuksen ohi ymmärsin, että aukio oli aivan täpötäynnä. Mielenosoittajia ei välttämättä ollut enemmän kuin joulukuun ja helmikuun suurmielenosoituksissa, mutta Puškinin aukio on liian ahdas kymmenilletuhansille. Huomasin jonkun kantavan kylttiä poliittisten vankien vapauttamisen puolesta, jossa oli myös Pussy Riotin Maria Alehinan kuva. Vasta täällä kuulin hänen ja Nadja Toloknon (joka esiintyi ohimennen tässä kolumnissani puolitoista vuotta sitten) lauantaisesta pidätyksestä. Heihin palaan vielä joidenkin viikkojen päästä, jos muut suomalaiset mediat eivät ole ehtineet käsittelemään ryhmän toimintaa tyhjentävästi sitä ennen.
Olikohan heidän pidätyksellään jotain tekemistä sen kanssa, että “Russki Obrazin” Jevgeni Valjaev vuoti heidän nimensä nettiin, taistellen näin antikristusta vastaan? Tämä ei kuitenkaan estänyt muita “Venäläisten marssin” järjestäjiä, Vladimir Toria, Konstantin Krylovia ja Aleksei Navalnia pitämään puheita aukiolla. Voimakas äänentoisto peitti anarkistien ja antifasistien solvaukset alleen. Tor julisti Moskovan “venäläisten kaupungiksi”, Krylov puhui siitä, miten vaalitulosten mukaan Putin on ennen kaikkea vankiloissa istuvien rikollisten ja Tšetšenian presidentti. Aukiolle kokoontuneet hipsterit löivät pikku kätösiään yhteen, heille kaikkien tšetšeenien rinnastaminen Kadyroviin ei ollut mikään ongelma. Vaikka ymmärrän, että demokraattisissa vaaleissa myös äärioikeisto pääsisi Venäjän duumaan, halusin yhä vähemmän ryppyillä mellakkapoliisille osana tätä porukkaa.
Sekä naamat että pukeutumiskoodi erosivat maneesiaukion laumasta kuin yö ja päivä, moni oli kuin suoraan Käpylästä tai Tukholmasta keskelle Moskovaa tipahtanut. Sekä puheet että osanottajien habitus julisti, että ME OLEMME PAREMPIA IHMISIÄ, ja että Putin hallitkoon vain häntä äänestäneitä juntteja, tšetšeenejä ja muuta rupusakkia. Heille ongelma ei ole niinkään se mitä Putin tekee, vaan hänen tökerö ja typerä tyylinsä. Rehelliset vaalit ovat heille ennen kaikkea kansakunnan imagokysymys. En ole koskaan käynyt Latinalaisessa Amerikassa, mutta tämän jälkeen uskon ymmärtäväni minkälaisia ovat Moralesin, Ortegan ja Chavezin vastustajat.
Kierrellessäni ympäriinsä törmäsin pariin toveriin, ja siirryimme lämmittelemään McDonaldsiin. Siellä oli avointen ovien päivät, kymmeniä mielenosoittajia ja muutamia poliiseja istui pöydissä tilaamatta mitään, eikä kukaan pyytänyt heitä poistumaan. Odotimme yhdeksään asti – jotkut liberaalit ilmoittivat silloin alkavan “ihmisketju Kremlin ympäri” -kansalaistottelemattomuusaktion, joka tietysti käytännössä merkitsisi vain pikaista pidätystä. Kun poistuimme, näimme kuitenkin vain jotain hässäkkää aukion pormestarin viraston puoleisessa kulmassa, mutta kun siirryimme sille puolelle, kaikki oli jo ohi.
Vasta myöhään illalla kuulin, että tappaessamme aikaa mäkkärissä, anarkistit olivat kumonneet poliisin metallinpaljastimet, ja myöhemmin ryhmä liberaaleja oli vielä marssinut aukiolta poispäin Tverskajaa pitkin Triumfiaukiolle. Kaikkiaan yli kaksisataa otettiin kiinni, Taganskoen poliisiaseman pihalla yksi anarkisti hakattiin, koska hän oli jättänyt passin kotiin. Olin kateellinen päivän sankareille, mutta vain hieman.
