Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Kana. Jos haluaisin syödä kanaa ilman pahaa omaatuntoa, nyt oli se hetki.
”Tässä. Keittele ja syö pois.”
Kana oli nuori ja hyvin kaunis. Sillä oli tummanpunainen höyhenpeite, jossa oli koristeena mustia pilkkuja. Se katsoa tapitti minua muovipussista, jossa se kökötti kaulaansa myöden. Sen jalat oli sidottu narulla, siivet kangassuikaleella.
Doña Leonarda, maalaisperheen matriarkka, ojensi pussin minulle. Meillä oli diili. Leonardan perhe matkusti aika ajoin tuntien bussimatkan takaa kotikaupunkiini Granadaan myymään riippumattoja. Minä tarjosin yösijan ja jeesailin missä pystyin, perhe toi minulle herkkuja maaseudulta. Kurpitsoita, juustoa, maitoa, munia.
Kana. Jos haluaisin syödä kanaa ilman pahaa omaatuntoa, nyt oli se hetki. Kana oli elänyt hyvän elämän. Kuljeskellut vapaana maatilalla laumassa, elänyt elämää, josta liikuntakyvyttömiksi jalostetut tehotuotetut broilerit ympäri vuorokauden valaistuissa tehdashalleissaan eivät osaa nähdä edes unta reilun kuukauden kestävän elämänsä aikana. Tämä kana oli tuotu minulle syötäväksi. Ne olisivat syöneet sen itse joka tapauksessa. Ja se oli epäilemättä herkullinen.
Vein kanan kotiin ja vapautin sen muovipussivankilastaan. Se ojenteli jalkojaan ja alkoi kulkea rauhallisesti tepastellen terassilla, katseli ympärilleen ja tutki paikkoja. Annoin sille ruokaa ja vettä. Melkein unohdin koko elukan. Mutta illalla se ilmestyi keittiön ovelle.
”Koo?” se kysyi.
Meni hetki, ennen kuin minulla leikkasi. Orsi. Sen piti päästä nukkumaan. Viritin mopinvarren terassin nurkkaan. Kana hypätä leiskautti orrelle ja kujersi kauniisti kiitokseksi. Sitten se haukotteli. Haukotteli? Katsoin kanaa epäuskoisena. Seuraavana päivänä soitin ystävälleni ja pyysin rakentamaan kanalle kopin.
***
En minä tiennyt, että kanat haukottelevat. Mitä minä muka ylipäätään tiesin kanoista? Ne sanovat kot kot, syövät jyviä, munivat munia ja maistuvat hyvälle grillattuina. Mutta nimi sille oli annettava. Koska kana oli kaunis ja viehko, annoin sen nimeksi Shakira. Se onnistui uimaan liiveihini muutamassa viikossa. Kaiken lisäksi se alkoi munia. Kauniita, pieniä vaaleanpunaisia munia. Kyllästytin Facebook-ystäväni kuoliaaksi kanan edesottamuksista kertovilla raporteillani. Minusta on vähitellen tullut aika hyvä kana-asioissa.
Nyt tiedän, että kanat eivät syö ainostaan jyviä. Ne ovat kaikkiruokaisia. Tiedänpä vielä senkin, että minun kanani sattuu olemaan herkkupersus. Se ei syö jyviä, koska se on niihin tällä hetkellä tosi kyllästynyt. Se pitää tortillalätyistä, papaijasta, tomaateista, pastaruoista ja kaikesta, missä on kalaa. Siis tällä hetkellä. On jokseenkin mahdotonta arvuutella, mikä sille milloinkin sattuu maistumaan. Ennen se oli hulluna spagettiin, jota se ravisteli raivokkaasti ennen syömistä – oletti kai syövänsä matoja. Nyt spagetti ei maistu, ellei ole jotakin hyvää kastiketta kyytipojaksi. Sama juttu papujen kanssa – tylsää ja mautonta. Jos ruoka ei kelpaa, kana tulee keittiön ovelle huutelemaan protesteja. Sen serkut tehokanaloissa maistavat elämänsä aikana yhden ainoan maun. Teollinen kananrehu kyllä täyttää vatsan, mutta kun kanat rakastavat herkkuja ja nautiskelua.
Vesimelonin ja lasagnen lisäksi Shakira pitää hyönteisistä. Se raataa koko päivän aamusta iltaan pienellä pihapläntillään ja etsii hyönteisiä. Meillä ei ole torakoita, koska kaikki kanat ovat ammatiltaan tuholaistorjujia. Mitä isompi ötökkä, sitä suurempi herkku. Eräänä päivänä huomasin kanan pieksävän jotakin pihalaattoja vasten oikein tosissaan. Se oli saanut kiinni sammakon. Tapettuaan lounaansa kana kallisti päänsä takakenoon ja nieli elukan kokonaisena. Ällöä ja vaikuttavaa. Päiväunia ja hiekkakylpyjä varten Shakira on kuopinut itselleen varjoon montun. Näköjään kanat köllöttelevät mieluusti myös kyljellään, ketarat ilmassa.
Häkkikanaloiden 1980-luvulta mieleeni iskostui, että kahden A4-paperin kokoiseen häkkiin saa ängettyä kaksi kanaa. Broilerihalleissa voi liikkua, mutta siellä ei ole mitään tekemistä – paitsi ehkä tulla hulluksi ja nokkia toisiin broilereihin haavoja. Jos Shakiralla käy aika pitkäksi, se leikkii koiran kanssa. Se osaa tehdä taidokkaita hyökkäyksiä ja väistöjä. Välirauhan aikoina nisäkäs ja siivekäs köllöttelevät vierekkäin varjossa ja syövät samasta kupista.
Sitten se kot kot kot. Meille opetetaan jo vauvana kuvakirjoista, että kanat sanovat niin. Älä vaan lue niitä kirjoja lapsellesi – kot kot on ihan täyttä uunotusta. Shakiran sanavarasto on paljon isompi kuin isoveli Koiran. Se ilmaisee tyytyväisyyttään hellyttävällä kujerruksella, vaatii ruokaa äänekkäästi rääkymällä ja supsuttaa hunajaisesti matalalla äänellä, kun sen nostaa syliin siliteltäväksi. Sitten on rukousmyllyn ääntä muistuttava kaklatus, jota voi päästellä huvikseen pihalla kuljaillessaan. Munalaulu, jonka se laulaa munimisen jälkeen on äänekäs pot-pot-pot-pot-potiiiik. Minun nimeni on Shakiran sanakirjassa Kooo-ko. Sillä nimellä se kutsuu minua aamuisin pihalla, makuuhuoneen oven takana: Kooo-ko?
Kun koittaa hautomisvaihe, kujerrukset vaihtuvat äksyyn kiljahteluun. Shakira munii parhaaksi katsomansa määrän munia, ja sitten se ryhtyy hautomaan. Munijakanoilta tämä vaisto on jalostettu pois. Ne eivät koskaan pidä lepotaukoa munimisesta eivätkä haudo. Ne vain munivat, joka päivä, mikä on niille fyysisesti hyvin kuluttavaa. Munijakana on kulutettu loppuun ja teurastetaan noin 70-viikkoisena, reilun vuoden ikäisenä. Kanan luonnollinen elinikä on keskimäärin seitsemän vuotta.
Kun Shakira hautoi, se istui muniensa päällä yli kuukauden. Se kävi vain pikaisesti jaloittelemassa ja ruokakupilla. Se oli poissaoleva ja äreä. Se ei tietenkään tiennyt, että munista ei tule tipuja ilman kukkoa, hautoi vain eikä lopettanut. Eräänä aamuna tein ratkaisun. Kun kana nousi jaloittelemaan, poimin munat sen pesästä ja vein ne pois. Kana oli muutaman päivän neuvottoman oloinen. Se tuli keittiön ovelle ja halusi sisään. Kaipasi kai seuraa. Annoin sen tulla. Se majoittui koiran kanssa pöydän alle, jalkojeni juureen ja köllötteli siellä koko päivän, jos annoin sen jäädä. Haudonnan jälkeinen masennus on nyt hoidettu, ja Shakira on taas iloinen. Pihalta kuului juuri munalaulu. Kun haudonta alkaa, aion hommata sille hedelmöitettyjä ”rakkausmunia”. Shakira haluaa jo olla äiti.
***
Keittobanaanien ja kaaliraasteen seasta sojottaa jalka. Broilerin jalka, nicaragualaista perusruokaa. Mietin Shakiran koipia, joilla se juoksee, loikkii ja kuopsuttaa. Tällaisen jalan syöminen kaivaa omatuntoa koko ajan enemmän. Moni jaksaa vieläkin nauraa vanhalle syökää kanaa -vitsille, minulla nousee sen ajattelemisesta pala kurkkuun. Moni ei syö punaista lihaa, koska pitää eläimistä. Niin se menee – kanat ovat nisäkkäisiin verrattuna lainsuojattomia. Niitä ei suojele edes se, että niitä pidettäisiin hellyttävinä.
Lautasellani on kanankoipi, ja minä syön. Kotipihalla Shakira tasapainottelee siivet harallaan riippumaton päällä ja keksii ehtimiseen uusia lauluja. Ehkä vielä koittaa päivä, jolloin ihmiset eivät halua syödä kanaa, koska kanat ovat söpöjä. Minulla se päivä alkaa olla aika lähellä.
