Teksti Nina Sarell

Jos kana haluaa elää sata lasissa, uhkana on, että se päätyy kissan lounaaksi.

Tästähän meitä oli jo varoitettukin. Yhtenä päivänä doña Leonarda tyttärineen vain ilmestyi ovelle piipittävän muovipussin kanssa. Pussin suusta pilkisti pikkuinen pää. Vauvakukko. Musta pentulintu, jolta isot kukot olivat nokkineet höyheniä niin, että se oli erehdyttävästi esi-isänsä dinosauruksen näköinen.

Vauvakukolla oli pitkän bussimatkan jäljiltä kauhea jano. Telkesin sen kylpyhuoneeseen vesikupin kanssa toipumaan matkasta, mutta Leonardaa ja Azulemaa säälitti. ”Älä nyt sinne sitä laita, pistä se tuonne pihalle”, ne neuvoivat.

Minä katselin epäluuloisena Shakira-kanaa, joka jytisteli pihamaalla ja kaivoi itselleen pensaan katveeseen monttua. Yhtäkkiä se oli alkanut näyttää lakaisukoneen kokoiselta.

”Entäs jos tuo toinen ei tykkää siitä?”

”Äh, onhan sillä jalat. Juoksee karkuun”, naiset neuvoivat.

Shakira vilkaisi kukkoa, jonka suljin varmuuden vuoksi kasvitarhaan, toiselle puolelle kanaverkkoa. Sitten se alkoi kertoa minulle, mitä mieltä se oli siitä, että sen pihalle tuotiin kamalia sulkasatoisia kukonrääpäleitä. Nalkutusta kesti puolitoista päivää. Kana kulki pihaa päästä päähän ja kaklatti ja ärjyi kuin raivaussaha.

”Mikä me annetaan sille nimeksi?” kämppis huusi kotkotuksen yli.

”En minä tiedä. Kai se nimi sieltä tulee aikanaan”, minä arvelin.

Kuvat: Susanna Shearman.

Tuli monta nimeä. Minä sanoin Vauvakukkoa Vauvakukoksi. Kämppis käytti siitä nimeä Mauno. Kämppiksen poikaystävälle se oli El Cuco. Kotiapulaisen lasten mielestä Shakiran elämänkumppani oli tietenkin nimeltään Piqué. Kukko tuntui pitävän kaikista nimistään, ja se oli muutenkin hurjan myönteinen ja kiltti vauva. Vauvakukko osoittautui myös hyvin hellyydenkipeäksi. Se viihtyi ihmisten kanssa, hyppäsi syliin ja nukahti siihen päivänokosille, hento pieni kaula lämpimänä käsivarrella leväten. Se nyppi hellästi nokallaan kyynärvarren nukkaa, pyöri jaloissa, söi kädestä ja kerjäsi huomiota. Se oli kuin mikä tahansa eläinlapsi: hurmaava, elämäniloinen, vähän pöljä ja luottavainen olento, jota mikään ei ole vielä ehtinyt lannistaa.

Kun protestiliike pihamaalla oli hieman vaimennut, päästin siipikarjan samaan aitaukseen. Shakira näytti kakaralle kaapin paikan, mutta ei sentään heittäytynyt väkivaltaiseksi. Olin huojentunut. Kerran Shakiran ruokakupille eksyi pulu, ja ehdin hätiin vasta, kun kuokkavieras otti lukua kanveesissa. Kehän sinisessä nurkkauksessa päpätti Shakira raivosta kiehuen, ja välissä leijui harmaita höyheniä kuin poutapilviä. Olisin tarjonnut pululle ensihoitopalveluita, mutta se otti siivet alleen ja lähti liihottamaan verissäpäin johonkin, joka olletikin sijaitsee mahdollisimman kaukana meidän talosta. Jos siinä buddhalaisten kiertokulkujutussa on perää, Shakira oli entisessä elämässään Darth Vader.

Hyvin pian selvisi, että Vauvakukon elämässä oli suurempia uhkia kuin pilalle hemmoteltu lajitoveri. Se oli ehtinyt olla meillä pari viikkoa, kun eräänä iltapäivänä pihalla puhkesi meteli. Pihalle oli kiivennyt kattoja pitkin kissa, joka nappasi pienen kaniinin kokoisen kukon suuhunsa ja ampaisi jocote-hedelmäpuuhun. Minä olin toisella puolella taloa toimistossani, ja koira, joka tapaa pitää kissat noin valovuoden päässä pihamaaltamme, kuorsasi jaloissani. Kukon hätähuudot kuuli kämppis, joka juoksi ulos, kiljui ja huitoi kissaa ties millä astalolla, kunnes se tajusi avata leukansa. Pieni sulkamytty pudota mätkähti korkealta puusta maahan. Sen maailma ei tulisi enää koskaan näyttämään samalta kuin ennen.

Pahimmasta sokista toivuttuaan Vauvakukko hypähti punasavisen kukkaruukun laidalle. Aurinko oli vielä korkealla, mutta se paneutui yöpuulle ja sulki silmänsä. Seuraavana aamuna se ei liikahtanutkaan, jatkoi vain nököttämistä ja katsoi eteensä vakavana. Se oli lakannut piipittämästä. Surffasin huolesta puolihulluna internetissä ja naputin googleen hakusanoja. Chicken in shock. Post-traumatic stress reaction in birds. Kanaharrastajilta sai hyviä neuvoja. Vein vauvakukon toimistoon ja pistin oven kiinni. Se vietti kolme päivää rauhaisassa ja hämärässä, söi kädestä, nukkui sylissä sillä välin kun tein töitä. Sitten se oli valmis jatkamaan elämää. Se palasi vähitellen pihalle, kävi välillä sisällä kuin kertoakseen että sillä oli kaikki hyvin ja palasi ulos laiduntamaan. Sitä pelotti selvästi vieläkin. Mutta enää se ei kaivannut toimistoon, josta kissa ei voisi koskaan saada sitä kiinni.

Me kaikki olimme yhtäkkiä tietoisempia siitä, millainen maailma on oikeasti. Jos kana haluaa elää sata lasissa, se merkitsee paitsi vapautta ja tilaa pyrähtää lentoon, myös sitä, että huomenna kana voi päätyä kissan lounaaksi. Sellaista se kai on, elämä luomuna: pastöroimaton matka syntymästä kuolemaan, ilman takuutodistusta ja peruutusturvaa. Polkupyörästä puuttuvat heijastimet ja Azuleman ihanassa kotijuustossa on ilmiselvä listerian riski. Elokuvateatterin action-pläjäyksiin saa viedä vauvoja vaurioitumaan henkisesti, ruumiinvalvojaiset pidetään ulko-ovi ja arkunkansi auki. Ehkä siksi täällä käy välillä niin, että Jumala, joka jäi jo aikapäiviä sitten hyvin ansaitulle eläkkeelle, herää horroksestaan. Kun tänne laskeutuu yö, se istuu hetkisen hiljaa jocote-puussa kuuntelemassa, kun me ihmiset kerromme sille huoliamme, puramme sydäntämme, toivotamme toisillemme hyvää.

Mutta kukkovauva on elossa, ja Shakirasta on tuleva matriarkka, siivekkään dynastian kantaäiti. Minut valtaa ilonpuuska. Kaappaan kanan kainaloon, pöllyytän kauniin punaista höyhenpeitettä, tukistan hellästi heltasta, vedän nokasta. Kana on kärsivällinen, arvokas ja peittelemättömän tyytyväinen saamaansa huomioon, ja Vauvakukko pyörii mustankipeänä jaloissa. Ne mittailevat minua tutkimattomilla silmillään – lentoliskojen lapset, ikivanhat sielut, jotka olivat täällä jo kauan ennen minua. Pitävät minua varmaan vähän tyhmänä. Minusta niillä on siihen täysi oikeus.