Teksti Nina Sarell

Papuruoka on kuin Nicaragua itse. Yllättävän koukuttava yhdistelmä, johon syntyy konstailematon mutta tiivis ystävyyssuhde.

Resepti alkaa näin: kuullotetaan sipulia öljyssä ja lisätään pieneksi silputtu valkosipuli, sitten keitetyt punaiset pavut liemineen. Annetaan hautua, kunnes neste on melkein haihtunut. Lisätään keitettyä riisiä. Gallo pintoon pitää lisätä vielä tilkka öljyä ja käännellä sitä pannussa muutama minuutti, sitten se on valmista.

Minä luulin vielä joskus muutama vuosi sitten, että en edes pidä pavuista, mutta nykyisin olen aika hyvä tekemään gallo pintoa. Meille aamiaiselle eksyvät nicaragualaiset sanovat jopa joskus, että se on parempaa kuin äidin. Nicaragualaiset ovat tosi kohteliaita.

Minulla on ruoasta oma versioni. En uita sitä litrassa öljyä enkä paista kuivaksi, vaan jätän sen hiukan kosteaksi. Riisin ja papujen suhde riippuu kokista. Sanovat, että nykyisin suosituin sekoitus on kolme osaa riisiä ja yksi papuja, minä laitan ihan ravitsemuksellisista syistä puolet ja puolet. Samasta syystä käytän usein täysjyväriisiä, mitä ei täällä juuri näe. Silppuan yleensä joukkoon myös pieniä, vihreitä paprikoita, tomaattia ja korianteria. Joskus sötkötys nielee edelliseltä aterialta tähteeksi jääneet keitetyt vihannekset. Eilen seassa oli paprikaa, sipulinvarsia ja porkkanaraastetta. Murustelin päälle riippumatto-Azuleman tekemää savunmakuista kotijuustoa. Paistoin lisäkkeeksi pari kananmunaa ja makeaa, kypsää keittobanaania.

Gallo pintoon voi laittaa melkein mitä tahansa, mutta yksi raaka-aine on pyhä. Papujen on oltava juuri tiettyjä punaisia papuja. Nicaraguassa ei nimittäin syödä mustia, mustasilmä-, borlotti-, voi-, mung- eikä soijapapuja, eikä yhtään mitään muitakaan papuja paitsi niitä punaisia. Ne ovat instituutio. Vain pienet, punaiset pavut tekevät riisi-papuseoksesta gallo pintoa. Se on ihmeellistä. Taikuutta suorastaan. Mikään muu papu ei kykene samaan.

Kun nicaragualainen menee lounaalle, hän kysyy lounaspaikan emännältä, mitä tänään on tarjolla. Jos emäntä ei mainitse papuja, potentiaalisella asiakkaalla nousee kulmakarva.

”Y no hay frijoles?”

Samaa ihmettelin itsekin, kun palasin ensimmäiseltä reissultani Nicaraguasta Suomeen. Eikö täällä todella ollut niitä punaisia papuja? Kuljin etnisissä ruokakaupoissa ja hypistelin pussukoita ja säilyketölkkejä kasvavan huolestuneisuuden vallassa. Kun tuliaispavut loppuivat, tein gallo pintoa kidneypavuista. Lopputulos muistutti jonkinlaista pyhäinhäväistystä. Se äljenteli minulle pannusta liian isopapuisena kuin pikkupoikien keksimä hihitysversio Suvivirrestä. Ymmärsin, että se oli kardinaalimunaus – uskottavuudessaan saman kaliiperin viritys kuin työväen presidentti tai eineskarjalanpiirakka. Se oli kuin Alanyan turistidiskossa vastaan kävelevä sinkkumies, jonka nimi on kuulemma Edward, vaikka kaverit sanovat Mehmetiksi.

Söin sitä silti. Työkaverit valikoivat ruokalan listalta kermaista lohikeittoa, kaalikääryleitä ja vokkia. Minä kannoin vihreässä ruokatermoksessa hävytöntä, piraattikopioitua gallo pintoani, jonka söin työpöydän ääressä samalla, kun luin netistä La Prensaa.

Papujen hinta oli näköjään Nicaraguassakin niin korkealla, että kaikilla ei ollut enää varaa syödä papuja. Jaaha. Mietin maaseudun pikkutilojen asukkaita, jotka söivät päivästä toiseen neljää ruoka-ainetta: papuja, riisiä, juustoa ja tortillalättyjä. Nyt niitä ruoka-aineita oli kai sitten enää kolme.

Klikkasin itseni Facebookiin, jossa joku ystäväni kertoi illallisesta ihanassa ravintolassa. Oli sesongin raaka-aineita, tyylikästä klassista linjaa, luomua ja savuista pienpanimo-olutta. Miltäköhän semmoinen mahtaisi maistua, pohdin hetken ajan melkein kiinnostuneena, selasin sitten eteenpäin ja lapioin naamariini lisää papuja ja riisiä. Sen kahden hengen ravintolaillallisen hinnalla saisi Nicaraguassa 275 kiloa niitä sikakalliita punaisia papuja. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä oli. Ei maailma toiminut niin. Minä olin nyt täällä. Eikä mikään tuntunut enää yhtään kotoisalta. Paitsi se naurettava gallo pinto, jonka kidneypavuista tuli suuhun liian jauhoinen tuntuma. Voihan paska.

Gallo pinto tarkoittaa kirjavaa kukkoa. Kerrotaan, että eräässä kylässä asui mies, jolla oli vahva taipumus hyperbolaan; kaikki, mitä hän omisti, oli parempaa tai suurempaa kuin muilla. Hän kehua retosti myös omistavansa kirjavan kukon, joka oli suurempi kuin yksikään siivekäs koko pallonpuoliskolla. Ja eipä aikaakaan, kun koitti kukon teurastuspäivä.

Se ukko. Se oli vähän niinkuin me nykyajan sosiaalisen median suurkuluttajat. Se eli vakaasti ja hartaasti siinä harhassa, että aurinko nousee ja laskee hänen ainutlaatuisesta takalistostaan – tai siis sen vaivalla täydelliseksi rakennetusta kulissista. Jos se olisi elänyt Suomessa vuonna 2012, se olisi varmaan syönyt siipikarjansa itse ja välillä ottanut kuvia statuspäivitystensä kylkeen. Herännyt vielä yölläkin katsomaan, olisiko tullut lisää tykkäyksiä.

”Oho! Kukkoa oli vieläkin jäljellä. Uskomatonta, ei voi muuta sanoa. Maustoin fileen Stadin 4H-kerholaisten Itä-Pasilassa kasvattamalla timjamilla ja valkosipulilla ja haudutin hitaasti kypsäksi apilapellolla laiduntaneen kyytön luomukermasta tehdyssä kastikkeessa, jonka suurustin Grönbergin lähiruokatilan viiriäisen munankeltuaisella. Lisäkkeenä halstualaisen Eero Nekkosen kasvattamaa kaskinaurista, spelttiä ja itse tinkimaidosta kirnuttua voita (kova homma, mutta kannatti!). Lasissa Riesling Grand Cru Rosacker 2002. Omnomnom.”

Mutta tässä tulee nyt kulttuuriero. Demonstroidakseen mahdollisimman käytännönläheisesti kukkonsa valtavan koon mies päätti kutsua koko kylän syömään. Vaan kukapa olisi uskonut, miten siinä sitten kävi – kukko ei riittänytkään. Keittiössä lyötiin viisaat päät yhteen. Keitettiin riisiä, laitettiin kypsät pavut pannulle hautumaan. Sekoitettiin keitetty riisi papujen joukkoon, kruunattiin ripauksella tuoretta korianteria ja nosteltiin lautasille. Kyläläiset söivät hyvällä halulla, mutta vinoilu jatkui vielä ukon hautajaisissakin. ”Milloinkas kutsut meidät taas syömään sitä sinun kirjavaa kukkoasi?”

Öljyä, sipulia, papuja, riisi. Hauduta, paista ja tarjoile. Aamun pyhä rituaali toistuu kodeissa, saattaa lapset koulutielle, miehen tehtaalle, äidin pyykkilaudan ääreen, minut toimistoon tuijottamaan tietokonetta. Oudolta kalskahtava aamupala, josta tuli arjen maku. Nicaragualaisten ruisleipä ja perunat. Yksinkertaiset pääraaka-aineet, mutta kaikki välttämättömät aminohapot. Ikiaikainen ja muuttumaton, mutta jollakin tavalla silti loputtoman sopeutumiskykyinen. Vähän niin kuin Nicaragua itse. Yllättävän koukuttava yhdistelmä, johon syntyy konstailematon mutta tiivis ystävyyssuhde.

Ja sitten, kun sitä ei enää ole lautasella, kaipuu.

Suomesta tulee viesti. Se on yksi nicaragualainen. ”Olisikohan mitenkään mahdollista että toisit tullessasi vähän papuja”, se pyytää.

No hay frijoles. Muistan, miltä se tuntui, silloin joskus. Lupaan viedä ison pussin.

Minä en syö gallo pintoa enää kauan. Kirjoitan tätä selälläni sängyssä. Kannettavan tietokoneen reuna nojaa vatsaani. Joku alkaa yhtäkkiä töniä konetta niin, että heilahdus näkyy ruudussa asti. Naurattaa. Hei, sinä hullu marsilainen. Anna kun minä kirjoitan tämän nyt.

Viime yönä näin unen, jossa kohdustani kasvoi mangopuu. Se levitti kauniit, vihreät lehtensä vatsani ylle, ja sen juuret levittäytyivät sisuksiini, tyynesti, kipua tuottamatta, yksinoikeudella. Ottivat tukea selkärangasta. Aamulla söin muovisen puutarhapöydän ääressä ananasta ja kääntelin käsissäni mustavalkoista, rakeista kuvaa. Se oli siinä kuvassa vielä ihan pieni, pavun kokoinen, ja se näyttikin vähän pavulta. Jonkin ison asian siemeneltä.

Istuin. Katselin. Söin ananasta. Ajattelin liikkumista tilassa ja ajassa. Paikkoja, joissa käymme, joihin jätämme palan itseämme ja joita kannamme mukanamme. Kaipuuta, lentolippua, joka tipahti sähköpostiini. Pelkkä meno, siinä sanottiin. Ajatus ei enää tee minua yhtään levottomaksi. Jokin maailmaa viisaampi ja vanhempi armo on tehnyt minusta oman elämäni toiseksi, kolmanneksi, neljänneksi tärkeimmän asian.

Mitä väliä, onko se gallo pinto siellä sellaista kuin pitäisi.

Minä olen nyt jonkun koti.