YleinenKirjoittanut nina sarell

Patriotismin paloa palmun alla

Lukuaika: 5 minuuttia

Patriotismin paloa palmun alla

KirjeenvaihtajatKirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Joskus silti pysähdyn miettimään. Olen ylpeä suomalaisuudesta… Mutta mistä?

Nicaragualaisista on hupaisaa tavata suomalainen, joka käyttää nicaragualaisia sanontoja, myöhästelee, praataa torimuijien kanssa, lounastaa bussiaseman ruokalassa ja valittaa hellettä, menee yhdeksältä nukkumaan, kuuntelee sujuvasti Aventuran naukubachatoja eikä ikinä matkusta mihinkään.

”Sinähän olet jo ihan nicaragualainen!” he sanovat ilahtuneina. ”Ehta pinolera!”

Minä olen kyllä edelleen suomalainen, vastaan tähän. Joskus vastaus kuulostaa omaan korvaani vähän huolestuttavan napakalta. Yllätyn itsekin voimakasta reaktiotani. En halua, että minusta leivotaan nicaragualaista. Rakastan Nicaraguaa, mutta jotta voisin rakastaa sitä, minun ei tarvitse muuttua nicaragualaiseksi. Haluan aina olla suomalainen. Olen suomalaisuudestani ylpeä.

Joskus silti pysähdyn miettimään. Ylpeä… Mistä?

Kävin viimeksi Suomessa huhtikuussa. Kotona olemisen tunne alkoi jo Arlandan lentokentällä. Ruotsalaisten lallattava puheensorina oli melkein ymmärrettävää toista kotimaista, ja ulkoruotsalaiset kurvailivat lakaisukoneella pitkin käytäviä ja kantoivat roskapusseja. Niillä oli virallinen ilme, siistit univormut ja tuliterät päältäajettavat härvelit, joita ihmiset väistivät kunnioittavasti. Oletettavasti ne lähettivät aina silloin tällöin Western Unionin kautta rahaa sukulaisilleen jonnekin kauas. Jos nämä tyypit olisivat päätyneet vaikkapa Espanjaan, ne todennäköisesti poimisivat tomaatteja nälkäpalkalla tai myisivät laittomia piraattikopioita kadulla poliisia pakoillen.

Tuli ylpeä ja juhlallinen olo. Nyt oltiin sellaisessa maassa, jonne kannatti muuttaa vaikka alkaakseen siivoojaksi. Hyvä Suomi! Eikun ainiin Ruotsi.

Minä en enää kunnolla erottanut Suomea ja Ruotsia toisistaan. Aika paksua. Kun olin pieni, meiltäpäin katsottuna Ruotsin ja Suomen välillä oli vielä Mariaanien haudan kokoinen railo. Sen toisella puolella asui sulkapalloa pelaavia homoja, Abba ja Mats Sundin. Silloin Suomi ei sijainnut Euroopan laidalla, vaan Pohjolassa – melkein Neuvostoliitossa, mutta ei sittenkään ihan, ja siitä muistettiin sanoa vähintään kerran viikossa kiitokset veteraaneille.

Itärajan tuntumassa naapuri hengitti niskaan niin että takatukka lepatti. Maantiedon tunnilla luettiin nauravaisten ja porukkahenkisten neuvostoliittolaisten valtavista viljapelloista ja avaruusraketeista ja illalla iltarukous, jossa pyydettiin, että ei tulisi ydinsotaa. Maalatuissa kuvissa sirpillä vehnää leikkaavien lettipäänaisten kasvoilla oli itseriittoinen hymy, josta näki, että niitä ei edelleenkään kiinnostaneet meikäläisten maammelaulut ja itsenäisyyspäivät. Niillä naisilla oli suuremmat visiot. Ne olivat kuin avaruusolioita, jotka voisivat millä hetkellä tahansa heittää sirppinsä ja perinnekolttunsa, pukeutua ihonmyötäisiin haalareihin, liihottaa rajan yli jollakin futuristisella lentoaluksella ja kuskata meidät traktoritehtaalle vuorotöihin.

Muistan, miten helpottavalta tuntui ajatella ennen nukahtamista, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli onneksi se YYA-sopimus. Poliitikot eivät osanneet englantia. Kekkonen tilkitsi itärajaa hiki päässä.

Silloin tiesin tosi hyvin, mitä on Suomi ja suomalaisuus. Itsenäinen maa, Väinämöinen, Kalle Päätalo, korvenraivaajahenki, sisu, jääkiekko, kotimaisia tuotteita, jotka olivat parempia kuin muut. Oli Matti Nykänen, Juice Leskinen ja Hannu Karpo. Me olimme rehellisempiä, suoraselkäisempiä, kovempia työntekijöitä kuin kukaan muu maailmassa, me teimme parhaat kumisaappaat ja paperin ja tekstiilit ja olimme aika monella muullakin tavalla jotenkin parempi kansa kuin mikään muu.

No, sitten tuli tämä tulevaisuus. Kumisaapastehtaalle kävi niinkuin kävi, ja nyt se on erikoistunut tuottamaan lähinnä työttömiä. Espanjalaiset päihittävät suomalaiset työnarkomaniassa viisi–nolla. Suomalaisen ihanne ei enää ole armoton työmies, joka tekee tyhmänä töitä paskapalkalla ja kuolee nelikymppisenä infarktiin. Kova jätkä on se, joka pystyy ostamaan kolmekymppisenä lamborghinin, vaikka ei ole eläessään tehnyt päivääkään rehellisiä töitä. Nykänen on laulaja, ja aika kehno. Missä hitossa on Karpo? Kuka se oli se Päätalo? Siis tehtiinkö Suomessa oikeasti joskus jotain vaatteita? Kukaan ei enää syö nakkikeittoa eikä läskisoosia. Suomalainen identiteetti on sokkelia myöten päreinä.

Jääkiekosta, talvisodasta, sisusta ja lauantain lottoarvonnasta riittää viitekehystä enää häviävän pienelle muinaissuomalaisten porukalle, joka on onnistunut poikkeuksellisen ansiokkaasti välttymään ympäröivää maailmaa koskevan tietokantansa päivittämiseltä. Mistä minä oikein taas olinkaan ylpeä? Nokiasta? Rallikuskeista? Etäisyys minun ja synnyinmaan välillä on kasvanut teitittelyasteelle. Yhdeksäntuhannen kilometrin välimatka tekee tehtävänsä.

Yritän pitää keskusteluyhteyttä auki. Luen joka aamu suomalaisten sanomalehtien verkkosivut, jotta pysyisin jotenkin ajan tasalla. Ne ovat saaneet selville, että Juha Mieto, joka oli joskus ennen vanhaan hiihtäjä, saattoi ehkä käyttää silloin 30 vuotta sitten dopingia. Presidentin rouva on ollut jossain kekkereissä tyylikkäänä. Imelda Marcosin kenkäkokoelma on homehtumassa ja Zimbabwessa vietetään Vedetään vessa -päivää, ja eunukit elävät pidempään kuin muut kuolevaiset.

Voi v**** että pistelee vihaksi. Maailmassa tapahtuu koko ajan tärkeitä, merkittäviä, huomionarvoisia asioita. Ja samaan aikaan minun kotimaassani tehdään kerta toisensa jälkeen etusivun otsikko siitä, että siinä yhdessä televisio-ohjelmassa on taas nussittu.

Toiset suomalaiset eivät auta yhtään muistamaan, mikä Suomessa taas olikaan niin hienoa. Kun suomalainen tulee Nicaraguaan, se kertoo vain kamalia asioita.

”Äh, siellä on kylmä. Ihmiset ovat vihamielisiä, pinnallisia, todellisuuspakoisia, materialismin aivopesemiä ja kateellisia. On myös paljon hulluja, jotka murhaavat perheenjäseniään, koulutovereitaan, potilaitaan ja lapsiaan ilman mitään syytä. Ruoka ei maistu miltään. Ei ole tuoreita hedelmiä siellä eikä ruokakulttuuria, einespitsoja lämmittelevät mikrossa.”

Ne puhuvat hommafoorumilaisista, kouluampujista, ränsistyvästä sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta turvaverkosta. ”Perheistä”, joissa isovanhemmat ovat joko Espanjassa tai laitoksessa, ja joissa vanhemmat ovat ulkoistaneet itsensä niin tehokkaasti, että jos lapsi ei osaa kuoria perunaa tai sanoa ärrää, se on yhteiskunnan vika.

Mutta oikeasti minä keksin niitä ylpeyden aiheita vaikka kuinka paljon, kun vain alan miettiä. Olen ylpeä siitä, että Suomi on ollut niin sopeutuvainen ja pärjännyt isoissa muutoksissa niin hienosti. Olen ylpeä siitä, että Suomi on turvallinen, toimiva ja edistyksellinen maa. Olen ylpeä koulutusjärjestelmästämme. Ja siitä, että me suomalaiset olemme usein hyvin tunnollisia ja järjestelmällisiä. Vastaamme sähköposteihin, kunnioitamme toisten ihmisten aikatauluja, emme tee ohareita ja saavumme kaikkialle viisi minuuttia liian aikaisin.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Ennen romanialaisia tuontikerjäläisiä Helsingissä oli yksi kerjäävä rouva, ja ne tekivät siitä lehtijutun. Kerjäsi kuulemma saadakseen silloin tällöin hauskoja ekstra-asioita, paremman television tai kalliimpaa leikkelettä. Olen ylpeä siitä, että suomalaisten ei oikeasti tarvitse kerjätä kadulla. Suomessa en myöskään ole ikinä nähnyt alle kouluikäisiä lapsia imppaamassa porukalla liimaa. Köyhille yksinhuoltajaäideille on paljon muutakin tekemistä kuin seksin ja kokaiinin myyminen. Kun Suomessa syntyy sydänsairas lapsi, se leikataan. Se ei kuole kuukausien odottelun ja arvoituksellisten lääkärilausuntojen jälkeen hengityskoneessa infarktiin niinkuin ystäväni pieni kolmevuotias poika viime viikolla.

Olen ylpeä tasa-arvosta ja säännöistä, joista yritetään tehdä kaikille samat. Suomessa ei riitä, että olet pomon serkun poika, eikä se, että tunnet jonkun poliisilaitokselta. Suomessa ketään ei saa sanoa päin näköä epäkunnioittavasti vaikkapa lihavaksi tai kinkiksi niinkuin täällä, eikä naisten perään sovi huudella. Meillä toisten ihmisten kunnioittaminen otetaan niin vakavasti, että Laku-Pekkakin on kielletty.

Tunnen pohjatonta ylpeyttä suomalaisista miehistä. Niitä ei tunnu pelottavan yhtään mikään. Niiden ei tarvitse ottaa tribaalitatuointeja eikä käydä kuntosalilla, ei nauraa homoille eikä hypätä kaksi kertaa viikossa vieraissa tunteakseen olevansa miehiä. Ne pitävät vaaleanpunaisia paitoja, käyvät äitiysvalmennuksessa, kärräävät ukkoporukalla lastenvaunuja, ottavat vanhempainvapaata ja keskustelevat saunassa istuessaan sujuvasti lastenhoidosta ja parisuhteen ongelmista. Niillä on homokavereita ja naispomoja, ukkojen shoppailupäiviä ja jumppaporukoita, ja aika moni niistä toivoo taas ensi jouluna joululahjaksi kunnon kokkiveistä. Niiden äijäenergia on niin murskaavaa ja suvereenia, että ne voivat rikkoa minkä tahansa sukupuoliroolien välisen Assuanin padon ja nauraa sen raunioilla voittamattomina kuin paholaiset.

Suomi vuonna 2012 on tosi eri näköinen kuin se pieni sitkeä valtio Neuvostoliiton rajalla. Paljon on kadonnut niistä ajoista, kun Juha Mieto hiihteli sen mahdollisen dopinginsa voimalla meille häviäviä kansallisylpeyden hetkiä. Minäkin olen muuttunut. En kaipaa Mietoa, Maamme-laulua, Ruotsi-vihaa, markkaa, formuloita enkä jääkiekkoa. En tarvitse sellaisia tekemällä tehtyjä kansallistunteen pönkittäjiä. Minun ei koskaan ole ollut näin helppoa olla suomalainen ja ylpeä siitä. No soy nicaragüense, vastaan taas kerran. Soy de Finlandia.