Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Emme me minnekään kadonneet.
Lokakuun 15. päivänä vuonna 2011 satojen kaupunkien kaduille ja aukioille ympäri maailmaa nousi telttakyliä vaatimaan parempaa maailmaa. Selkeitä vaatimuksia ei ollut, niin kuin media jaksoi muistuttaa, mutta sitäkin voimakkaampi visio siitä, että asioihin täytyy tulla muutos, finanssikapitalismille täytyy olla vaihtoehto.
Vuotta myöhemmin uutta talousjärjestelmää ei ole – tietenkään. Alkuperäiset leirit on häädetty, monet aktiiveista ovat palaneet loppuun tai palanneet töihinsä, ja liikkeet rakoilevat erimielisyyksiinsä niin kuin vasemmisto aivan liian usein. Kriitikot julistavat innolla Occupyn kuolleen, ja kieltämättä ainakaan Lontoon kaduille ei viimelauantaiseen GlobalNOISE-mielenosoitukseen kokoontunut kuin muutama sata ihmistä.
Petimmekö siis me – Occupy-aktivistit, joiden piti tuoda ratkaisuja ja toivoa talouskriisistä kärsiville – maailman odotukset? Olemmeko käyttäneet vuoden elämästämme ja päätyneet turvallisuuspalveluiden listoille tähdenlennon takia, joka nyt on kuollut ja unohdettu?
Vaikka ilmassa ei ehkä ole samaa vallankumouksellista hurmosta kuin vuosi sitten, on vaikea kiistää, etteikö maailma olisi muutoksessa. Talouskriisi on syventynyt ja euroalueen työttömys kasvaa. Jopa uusliberalistisen talouspolitiikan äiti IMF joutui viime viikolla myöntämään, että menoleikkausten vaikutus talouskasvuun saattaa olla luultua vakavampi. Christine Lagarde itse asiassa kehotti Britanniaa hellittämään vyötä, sillä maan taantuma saattaa uhata koko maailmantalouden elpymistä. Eikö siis olisi idioottimaista olla protestoimatta säästöpolitiikkaa vastaan?
Ainakin Etelä-Euroopassa ihmiset ovatkin todella lähteneet kaduille. Kreikassa lakot ja mellakat uhkaavat valtion kasassa pysymistä niin hyvässä kuin pahassakin. Espanjassa indignadosit paitsi kutsuivat tuhansia ihmisiä kaduille piirittämään kongressia, myös verkostoituvat estämään asuntovelallisten häätöjä. Portugalissa on tänä syksynä nähty demokratian ajan suurimmat mielenosoitukset. Tyytymättömyys kuitenkin leviää: saksalaiset Occupy-liikkeet voivat hyvin ja ovat verkostoituneet laajemminkin vasemmiston kanssa, ja Britannian ammattiyhdistysliikkeet ovat kutsuneet ensi lauantaiksi koolle marssin, jolle odotetaan tuhansia osallistujia.
Yksi Occupy- ja indignados-liikkeen suurimpia voittoja onkin sen kansainvälisyys, kyky verkostoitua ja yhdistyä muiden liikkeiden kanssa. Sanoma Yhdysvalloista Espanjaan ja Tunisiasta Britanniaan vaihtelee kunkin maan tilanteen mukaan, mutta sen ytimessä ovat kaikkialla oikeudenmukaisuus, demokratia ja velka. Maailman valtasuhteille kaivataan uudelleenmäärittelyä – vaatimus, jota tuskin kannattaa osoittaa nykyisille johtajille.
Toki nettikokouksissa sovituille, kansainvälisille protestipäiville on helppo osoittaa kritiikkiä: alunperinhän Occupyn voiman piti olla siinä, että se oli enemmän kuin yksittäiset mielenosoitukset, joiden jälkeen mennään kotiin eikä mikään ole muuttunut. Sellaisissa symboleissa kuin GlobalNOISE-päivän kattiloiden paukuttaminen, on kuitenkin jotakin, mikä saa uskomaan muutokseen. Kun itse hakkaa lusikalla paistinpannua Lontoossa, jotenkin lohduttaa tietää että quebeciläiset opiskelijat tekivät samaa kuukausikaupalla ja voittivat – puhumattakaan siitä, että tietää ihmisten samaan aikaan marssivan sotaa vastaan Ankarassa ja Troikkaa vastaan Madridissa.
Muutos, jota me ajamme, on niin laaja ja abstrakti, ettei sitä voi mitata kysymyksellä ”mitä Occupy on saavuttanut vuodessa”. On parempiakin kysymyksiä, mutta ne saatte keksiä itse. Se on koko homman idea.
