Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Tuli selväksi, ettei tähän klubiin kaivattu mitään työttömiä, paperittomia tai asunnottomia hulttioita.
Hain jäsenyyttä Hongkongin Foreign Correspondent Clubille, ulkomaankirjeenvaihtajien klubiin. Hakuprosessi oli tuskainen prosessi, johon vaadittiin tolkuttomasti paperien keräämistä ja erilaisia todisteita. Passi, henkilökortti ja pankkitiliote syynättiin tarkasti. Ja jotta en ollut muiden nurkissa lojuva lurjus, minun piti myös varmistaa asumiseni vakituisuus näyttämällä sähkölaskua.
Jo alusta tuli selväksi, että tähän klubiin ei sitten mitään työttömiä, paperittomia tai asunnottomia hulttioita sitten kaivattu. Ystäväni ulkomailla nauroivat ja lähettelivät irvailevia viestejä. Miksi ihmeessä halusin jäseneksi klubille, jossa pöhöttyneet äijät polttelivat sikareita tammipaneloiduissa huoneissa, suljettujen ovien takana? Klubille jossa kolonialistinen itseriittoisuus ihan varmasti kiteytyi ja eli vielä hyvin?
Jos totta puhutaan ajattelin itse hiukan samoin. Mutta voin kaikille irvailijoille nyt todeta että klubin meno muistuttaa kyllä enemmän etelälontoolaista pubia kuin herraskaista kartanoelämää. Tummat puvut ovat vuosien aikana antaneet tilaa farkuille, huppareille ja tennareille. Samppanjan sijaan kaljahanat kuohuvat ja halvat valkoviinipullot kilisevät. Luulen että ainoa asia joka on pysynyt muuttumattomana vuosikymmenien saatossa on toimittajien sammumaton viinanhimo.
Tämä kaikki heijastelee toimittajuuden arvostuksen ja arvovallan muutoksia. Kun tutkailin talon seiniä, löysin klubin perustuskirjan vuodelta 1949. Silloiset klubin hallituksen jäsenet asuivat poikkeuksetta omissa villoissaan Hongkongin ”Peakilla” – alueella, joka näinä päivinäkin on yhä yksi maailman kalleimmista paikoista elää. Seinien valokuvissa miehet istuvat hymyillen klubin verannoilla lehtiöt ja gin tonic -juomat käsissään. Kuvista huokuu iloinen, rento ja huoleton tunnelma. Tietynlainen itsevarmuus ja arvostus.
Nykyisin tästä kiireettömyydestä ei ole tietoakaan. Päinvastoin, toimittajat näyttävät olevan jatkuvasti töissä. He sanelevat juttujansa puhelimitse klubin edustalla toimituksiin, tai kirjoittavat artikkeleja baaritiskillä sormet tietokoneiden näppäimistöillä juosten. Siinä sivussa he kiroavat toimittajatyön paineita, kiirettä ja juttujen onttoutta, asuntojen hintoja, koulumaksuja ja mitä lie muuta.
Kun ennen (ulkomaan)toimittajuus heijasteli korkeata elintasoa, yhteiskunnallista asemaa ja ehkäpä jopa poliittista vaikutusvaltaa, nykyinen mielenmaisema, joka klubin baarista avautuu, ei heijastele enää valtaa vaan vallattomuutta. Vaikuttajien sijaan, tämän päivän toimittajat näyttävät olevan jatkuvan paineen alla eläviä konttorirottia. Otuksia, joiden on oltava kaikkiruokaisia, luovia ja vauhdikkaita jatkuvaan ammentamiseen, analysoinnin tai pohdinnan sijaan.
Olen harvoin vakavasti pohtinut lehdistön sananvapauden tai tutkivan journalismin tärkeyttä. Nämä aiheet nousivat kuitenkin mieleeni viime viikolla kun kävin kuuntelemassa Hongkongin hallintojohtajaa Cy Leungia klubilla. Vapaa lehdistö ei hänen mukaansa ollut ainoastaan Hongkongille ”kilpailuetu”, mutta myös keskeinen kansalaisten ”valveuttamisen” kannalta. Tämän herättelyn tarkoitus ei kuitenkaan ollut kriittisen ajattelun edesauttaminen, vaan lehdistön tehtävänä oli hänen mukaansa toimia ”sisäisen diplomatian” välineenä.
Puheen aikana osa meistä länsimaalaisista toimittajista hymähteli. Vaikka olimme etuoikeutettuja vapaaseen keskusteluun, kriittisiä kysymyksiä ei puheen jälkeen kuitenkaan esitetty. Kuten pöytänaapurini minulle totesikin, hän ei aikonut todellakaan kysyä mitään kontroversaalia, sillä kovalla vaivalla hankittu vakituinen asumislupa saattoi lähteä sen siliän tien. Eli omat ongelmamme – asuntolainojemme lyhennykset, työmme jatkuvuus, tulevaisuuden turva ja elämän vaivattomuuden tarve ajoi ohituskaistaa integriteetin edelle. Oli parempi olla hiljaa. Varmuuden vuoksi. Tyhmänrohkea ei kannattanut olla.
Tapahtuma nosti mieleeni paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Muutoksista, jotka ovat johtaneet toimituksien irtisanomisiin ja erikoistoimituksien alasajoon, joita mediatalot ovat markkinoineet laadun, tehokkuuden, sopeuttamisen ja kannattavuuden nimissä. Tilanteesta, jossa juttujen myyvyys, mukaansatempaavuus sekä työn nopeus ja hinta on noussut kantaaottavan ja pohtivan journalismin edelle. Ja kaiken tämän hinta on varsin kallis. Hinta ei kulminoidu ainoastaan journalismin laadun, moninaisuuden ja sisällön rappeutumisena, mutta on johtanut kenties vielä paljon vakavampaan ilmiöön: toimittajien ammattietiikan murentumiseen joka konkretisoituu vaikenemiseen – haluttomuuteen harjoittaa kriittistä sananvapautta.
Katselin ympärilleni ja pohdiskelin hiljaa mielessäni elämän keskeisiä kysymyksiä. Itsesensuuria. Vastuuta ja vastuuttomuutta. Rohkeutta. Hiljentymistä. Vapautta. Kyseenalaistamista. Totuuden puhumista ja sen hintaa.
Ja suljin muistioni. Pakkasin laukkuni ja kävelin kotiin. Sanomatta sanaakaan.
