Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Antti Rautiainen
Fifin kolumnisti sai yllätyskomennuksen imperiumin reunalle.
Sirpaleiksi hajonneen imperiumin luoteisreunalla on eräs syrjäinen kuvernementti, joka tunnetaan lähinnä asujaimistonsa hitaudesta. He eivät ole kiirehtineet heivaamaan pääkaupunkinsa keskusaukiolta pois 150 vuotta sitten hallinneen tsaarin patsasta. Paikalliset asukkaat eivät ole voittaneet yhtäkään sotaa, mutta heillä on monia muita ylpeydenaiheita – esimerkiksi eräs 1980-luvulla loistanut, mutta sittemmin päihdeongelmien kanssa paininut mäkihyppääjä.
Tässä läänissä aika on kuin pysähtynyt, mutta sen asukkaat pelastaa kuoliaaksi tylsistymiseltä mahdollisuus käydä viikonloppuisin Pietarissa hummaamassa. Juuri tällaisiin syrjäisiin ja pitkäveteisiin kuvernementteihin hänen majesteettiinsa henkilökohtaisen kanslian kolmas osasto lähetti nuorisoa, joka oli innostunut nostamaan maljoja dekabristeille pääkaupungin humussa.
Nyt minut lähetti sinne Venäjän Federaation Turvallisuuspalvelu, seuraamuksena yhtä vakavista rikoksista.
Miltä nyt tuntuu? Täytän pian 33 vuotta, näistä lähes kolmetoista olen asunut nykyisessä kotikaupungissani Moskovassa. Siitä miksi päädyin tänne kirjoitan tarkemmin parin viikon päästä, mutta joka tapauksessa tänään työni, asuntoni, ystävieni valtaenemmistö, rakkaani ja melko vähäpätöinen maallinen omaisuuteni ovat kaikki Venäjällä. Minulla ei ole Moskovassa yhtäkään suomenkielistä ystävää, puhun suomea vain käydessäni Suomessa katsomassa vanhempiani ja vanhoja kavereitani 3–4 kertaa vuodessa. En edes osaa sanoa, ajattelenko useammin venäjäksi vai suomeksi.
Kun viimeksi asuin Suomessa, minulla ei ollut kännykkää ja maksoin ostokseni markoilla. En ole koskaan etsinyt Suomessa asuntoa, en muita töitä kuin kesätöitä, minulla ei ole koskaan ollut plussakorttia. Tiedän millaista Suomessa on olla lapsi tai nuori, mutta minulla ei ole mitään aavistusta siitä, millaista Suomessa on elää aikuisten elämää.
Oleskelulupapäätöksessäni viitataan pykälään, jonka perusteella lupa voidaan mitätöidä, jos sen omistaja ”kannustaa perustuslaillisen järjestyksen perustan väkivaltaiseen kumoamiseen, tai muuten vaarantaa Venäjän tai sen kansalaisten turvallisuuden”. Onko näin?
Ensinäkin, Venäjän federaatiossa vallitseva järjestys ja perustuslaki ovat kaksi aivan eri asiaa. Kenellekään tuskin tuottaa vaikeuksia listata lukuisia perustuslain pykäliä, joilla ei ole mitään yhteistä vallitsevan käytännön kanssa. Turvallisuuspalvelu ei ole tähdentänyt, kumpaa vastaan minä muka kiihotan kansaa.
Mutta toki myös perustuslaissa on paljon kritisoitavaa – en esimerkiksi ymmärrä, mihin tarvitaan presidenttiä ja duumaa. Jos kerran puhutaan demokratiasta, niin olisi johdonmukaista, että sitä sovellettaisiin suoralla kansanvallalla ja imperatiivisilla mandaateilla, sanan alkuperäisen merkityksen mukaan. Eikä mielestäni voi puhua mistään demokratiasta tilanteessa, joissa osalla kansalaisista on miljardiomaisuus ja toiset tienaavat hädin tuskin elämään riittävän minimin, tai elävät käytännössä luontaistaloudessa.
Toisekseen, en varmasti ole kiihottanut ketään nimen omaan VÄKIVALTAISEEN vallitsevan järjestelmän kumoamiseen. Toki on mahdollista, ettei järjestelmä kaadu ilman väkivaltaa – mutta minulla ei ole mitään myöskään suhteellisen väkivallatonta, esimerkiksi yleislakon avulla tapahtuvaa vallankumousta vastaan.
Olenko sitten uhka valtion turvallisuudelle? Toki haluaisin olla, mutta rehellisesti sanoen, toisinaan epäilen.
Minulla ja parillakymmenellä kaverillani on perinteenä muutaman kerran vuodessa juosta jollain Moskovan kadulla, heiluttaa punamustia lippuja ja huudella virkavaltaa mollaavia iskulauseita. Rituaalin sisältö vaihtelee, mutta muoto pysyttelee suurin piirtein samana.
Tätä konseptia ajamaan perustimme Autonomisen Toiminnan yli kymmenen vuotta sitten – tuolloin minun ja kahden järjestön Moskovan osaston kanssani perustaneen kaverini lisäksi koko kaupungissa oli enintään viisi anarkistia, joita tämäntyyliset aktiot kiinnostivat. Eikä tämä konseptimme ole vieläkään saanut liikkeen varauksetonta tukea – perinteisestihän venäläiset anarkistit ovat olleet sitä mieltä, että aktio tarkoittaa sitä, että jotain isketään tikarilla tai sitten räjäytetään tai edes poltetaan jotain. Ja jos tähän ei ole rahkeita, niin sitten kirjoitetaan viisaita kirjoja ja keskustellaan niistä keittiössä.
Meidän konseptimme mukaisiin aktioihin on viimeisen yli kymmenen vuoden aikana osallistunut tuhansia ihmisiä. Suurimmalle osalle heistä kerta tai kaksi on ollut tarpeeksi, ja he ovat löytäneet joitain muita kiinnostuksen kohteita. Eikä meitä tänään ole paljoa sen enempää kuin kymmenen vuotta sitten.
Tietysti toivon, että kaikilla näistä tuhansista osallistuneista olisi kuitenkin jäljellä edes jonkinlainen tuntuma siitä, miten voi käydä vastarintaan, ja että tosipaikan tullen he kaikki liittyisivät meihin. Jotain tällaista tapahtui poliisin pahoinpideltyä nuoria Sokolnikin poliisiasemalla keväällä 2008, ja sitten Himkissä kaksi vuotta sitten. Tosin ehkä puolet jälkimmäisen osanottajista olivat siellä ylipäätänsä elämänsä ensimmäisessä protestissa, ja monilla lopuista osanottajista ei ollut mitään tekemistä anarkistiliikkeen kanssa. Mutta jos FSB on nyt, kaikki nämä vuodet meitä seurattuaan todennut, että konseptillamme on edes jotain toivoa, niin se antaa aihetta uskoa että en ole heittänyt elämäni parhaita vuosia täysin hukkaan.
Turvallisuuspalveluiden agentteihin tutustuin ensimmäisen kerran yksitoista vuotta sitten. Kolmesta Moskovan Autonomisen toiminnan perustajajäsenestä oli jo puhetta, suurin piirtein neljäs oli ryhmäämme soluttautunut FSB:n agentti. Hän esitteli meille itsensä nimellä Aleksei Tushin, vasta vuosia myöhemmin selvisi että hänen oikea nimensä on Aleksei Krutov.
Krutovin hiirennaama on kalpea ja flegmaattinen, nenän alla laihat valkeat viikset. Tuolloin normaalit anarkistit myöhästyivät kokouksista puoli tuntia tai tunnin, Krutov tuli 15 minuuttia etuajassa – jo pelkästään tämän vuoksi minun olisi pitänyt heti ymmärtää, että hän oli liero. Krutovin soluttautujan ura loppui hänen täydelliseen lahjattomuuteensa, kuten ilmeisesti hänen uraputkensakin – hänen toimenkuvansa ei ole selvästikään muuttunut mihinkään viimeisen 11 vuoden aikana. Hieman loukkaavaa, että kaikista surkeimmat ja säälittävimmät FSB:n agentit laitetaan meitä vahtimaan, mutta ymmärrän että hiukankin fiksummat agentit tunkevat talousrikospuolelle tahkomaan lahjusrahoja.
Miksi Krutov halusi soluttautua ryhmäämme? Ehkä siksi, että tuimme tuolloin osaa vangituista ”Uusi Vallankumouksellinen Vaihtoehto” -ryhmän jäseniä, jotka olivat muun muassa räjäyttäneet eräänä yönä pommin Moskovan FSB:n vastaanotossa. Järjestön poliittinen ohjelma oli epämääräinen ja aktiot toisinaan hölmönlaisia, ja itse tuin vangittuja lähinnä siksi, että he olivat kaverieni kavereita. Sittemmin olen alkanut ymmärtää enemmän heidän tekemisiään, mutta joka tapauksessa tuolloin Krutov teki johtopäätöksen, että tarkoituksemme ei ole jatkaa ”Uuden Vallankumouksellisen Vaihtoehdon” linjoilla. Voi olla, että tätä Krutovin raporttia on kiittäminen siitä, että FSB piti minua vaarattomana seuraavien kymmenen vuoden ajan.
Vähän ennen kuin Krutov myönsi olevansa FSB:n agentti, kaverini joutui toisen hiirennaamaisen FSB:n tutkijan kuulustelemaksi. Tämä myönsi, että kaverini tempaus oli humalainen päähänpisto, mutta hän lupasi kuitenkin kolme neljä vuotta kakkua, jos kaverini ei olisi valmis yhteistyöhön. Tämä tarkoittaisi kaikista laittomista mielenosoituksista ilmoittamista ja kaikista Moskovassa käyvistä ulkomaalaisista aktivisteista tiedottamista – lukuun ottamatta ”erästä Antti Rautiaista, joka on vaaraton tyyppi, joka yksinomaan pakoilee Venäjällä Suomen asevelvollisuutta”.
Jos näkemys meistä on muuttunut, niin ehkä siksi, että lähes kymmenen vuoden taon jälkeen Moskovan anarkistit polttavat ja räjäyttävät jälleen. Osa näistä aktioista on hölmöjä – minusta ei ole ajankohtaista julistaa ikiomaa sotaa poliisia vastaan, ja polttaa poliisiautoja ja -asemia vain siksi, että ne ovat poliisiautoja ja -asemia. Mutta toiset aktioista, esimerkiksi tuhopoltot rakennustekniikkaa vastaan Himkin metsässä, ovat kappale kauneinta kansalaistoimintaa.
Ehkä tämä on seurausta siitä, että kymmenen vuoden järjestelmällisen organisoinnin jälkeen Moskovan anarkistiliike on vihdoin niin suuri, ettei ole itsestään selvää, ketä näistä iskuista pitäisi epäillä. Tai sitten tällä kehityksellä ei ole yhtään mitään tekemistä Autonomisen toiminnan edustamalla, enintään järjestysrikkomuksiin syyllistyvällä aktivismilla. Joka tapauksessa FSB:n ja E-Keskuksen epäonnistuttua surkeasti yrityksessään löytää laittomia iskuja tekeviä aktivisteja, he päättivät kiusata Moskovan Autonomista toimintaa. Mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia – samaan aikaan kun virkavalta vakoilee meitä saadakseen selville kenelle tulee kirjoittaa 500 ruplan sakot laittoman mielenosoituksen järjestämisestä, jossain toisaalla joku suunnittelee rauhassa jotain radikaalimpaa.
Mutta todennäköisin vaihtoehto on kuitenkin se, että oleskelulupani mitätöintiin ei liittynyt mitään harkittua päätöstä. Kun pysyvä oleskelulupahakemukseni päätyi FSB:hen, se sysättiin jollekin paperityötä pyörittävälle, juuri akatemiasta valmistuneelle 22-vuotiaalle harjoittelijalle – tai sitten jollekin eläkeikäänsä lähestyvälle, elämäänsä kyllästyneelle hylkiölle. Tämä byrokraatti vilkaisi mappiani, ja hetken mielijohteesta, kenties vain vaihtelun vuoksi, päätti iskeä punaisen leiman. Aivan samoin kun joku toinen FSB:n byrokraatti päätti näyttää vihreää valoa käsitellessään väliaikaista oleskelulupahakemustani vain vajaa kaksi vuotta aikaisemmin, vaikka tuskinpa mappini sisältö on parissa vuodessa mihinkään muuttunut. Venäjällä niin paljon riippuu byrokraattien satunnaisesta mielivallasta, ja ehkä tälläkin kertaa se yksin riitti tuhoamaan ihmissuhteita, ja muuttamaan kokonaisen elämän.
Tämä kirjoitus venäjäksi: http://avtonom.org/author_columns/ssylnyi.
