Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Brittiopiskelijat marssivat jälleen.
Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun yliopistojen rahoituksen leikkauksesta tyrmistyneet opiskelijat valtasivat konservatiivipuolueen päämajan Lontoossa. Marras–joulukuussa 2010 mielenosoitukset toivat kaduille kymmeniätuhansia opiskelijoita ja kärjistyivät mellakoiksi. Tällä kertaa meitä oli huomattavasti vähemmän, ja media huomioi lähinnä massiivisen poliisioperaation. En silti kutsuisi mielenosoitusta epäonnistuneeksi.
Ilmapiiri poliittisten liikkeiden ympärillä on vuodessa muuttunut niin Britanniassa kuin muuallakin maailmassa. Viime keskiviikon opiskelijamielenosoitus suuntasi parlamentin sijaan Cityyn, Lontoon finanssikeskukseen, jonka kautta kulkee päivittäin huomattava osa Britannian bruttokansantuotteesta ja jonka intresseillä politiikka tässä maassa pyörii. Poliisi ei antanut marssille lupaa kulkea Occupy London -leirin ohitse ja piti aidoin ja hevosin huolen siitä, että opiskelijat ja valtaajat pysyivät erillään. Myös lakkoilevien sähkötyöläisten marssi blokattiin liittymästä opiskelijamielenosoitukseen.
Poliisille oli etukäteen annettu lupa kumiluotien käyttöön, jos tapahtumat yltyisivät väkivaltaiseksi – poliittisesti tällainen rajulta kuulostava uhkaus on tietysti mahdollinen kesän lähiömellakoiden varjolla. Lisäksi edellisissä mielenosoituksissa pidätetyille lähetettiin kirjeitä, joissa heitä kehotettiin olemaan osallistumatta marssille. Kun sananvapauden rajoittamisesta ja väkivallalla uhkailusta tulee arkipäivää, täytyy toisinaan muistuttaa itseään sen tarkoittavan, että meidät otetaan vakavasti. Osa mielenosoittajista lauloi iloisesti kehotuksia tunkea kumiluodit arvaatte-kyllä-minne, osa oli maalannut poskiinsa maalitauluja viitaten Yhdysvaltojen Oaklandiin, missä poliisin kumiluoti pirstoi mielenosoittajan poskiluun.
Kyse ei tällä kertaa ollut lukukausimaksuista, vaan paljon jostakin paljon suuremmasta. Ympäri maailmaa on meneillään kansainvälisen opiskelijatoiminnan viikko, johon kuuluu tapahtumia Kroatiasta Yhdysvaltoihin ja Indonesiasta Nigeriaan. Britanniassa tämänhetkinen vihollinen on hallituksen “white paper”: julkaisu ja tulevan politiikanteon ohjenuora, joka käsittelee yliopistojen tulevaisuutta. Pitkälti yliopistojen yksityistämiseen tähtäävät uudistukset ovat vaikeammin hahmotettavissa kuin lukukausimaksujen kolminkertaistaminen, mikä ehkä selittää Lontoon kymmenentuhatta mielenosoittajaa viidenkymmenentuhannen sijaan. Koulutuksen yksityistäminen on kuitenkin olennainen osa uusliberalistista agendaa, jota talouskriisin varjolla ajetaan läpi. Jos yliopistoilta viedään kapasiteetti kriittiseen ajatteluun ja niistä tehdään tutkintotehtaita, onko yhteiskunnilla enää juuri toivoa vaihtoehtojen pohdintaan?
Kun utopioista ja mahdottoman vaatimisesta on yhtäkkiä tullut arkipäivää, voivat opiskelijatkin jättää konservatiivien reformien vastustamisen vähemmälle huomiolle ja keskittyä sen sijaan esittämään kysymyksen mitä todella haluamme koulutukselta. Sen hahmottamiseen tarvitaan aikaa ja linkkejä paljon kampuksia laajemmalle.
Tämän takia taistelu koulutuksen puolesta on olennainen osa maailmanlaajuista liikettä todellisen demokratian ja inhimillisemmän järjestelmän puolesta. Lontoon poliisi tajusi olennaisen yrittäessään pitää eri liikkeet erillään: kun tyytymättömät yhdistävät äänensä, kaikuu huuto kauas. Kun yritin kysyä espanjalaiselta ystävältäni Espanjan opiskelija-aktivisteista, sain vastauksen, jonka toivon puolen vuoden päästä voivani sanoa meistä: “Ei ole varsinaista opiskelijaliikettä. Se on integroitunut muuhun liikkeeseen.”
