Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Oona Juutinen
Maahanmuuttokeskustelu huumorin keinoin on riskipeliä.
Hollantilaisilla on tapana koettaa herätellä keskustelua tärkeistä asioista vääntämällä niistä vitsiä. Hankalaksi asian tekee se, ettei hollantilainen huumori aina ole muiden mielestä hauskaa. Naapurimaissa sitä yleensä kauhistellaan, ja vaikka en pidä itseäni maailman tiukkapipoisimpana sitruunaperseenä, vedetään täällä minunkin mielestäni välillä vähän överiksi.
Tässä kuussa kansainvälisen kauhistuksen aiheena on ollut Weg van Nederland -niminen visailuohjelma, jossa karkotusta odottavat maahanmuuttajat kisaavat erilaisista palkinnoista. Kokeilevan tv-viikon osana VPRO-kanavalla näytetty kertaluontoisen visailun nimi on sanaleikki, joka tarkoittaa samanaikaisesti sekä ”Pois Hollannista” että ”Hulluna Hollantiin”.
Ohjelmassa viisi maahanmuuttajaa, joiden oleskelulupahakemus on hylätty ja jotka tullaan karkottamaan ennen vuoden loppua, esittelivät tietojaan maasta, joka on aikeissa pian potkia heidät pois. Hollannin maantieteestä, kulttuurista ja kuninkaallisesta perheestä eniten tienneelle annettiin palkinnoksi neljätuhatta euroa. Loput kisaajat saivat lohdutuspalkintoja – esimerkiksi tulppaanisipuleita tai luotiliivit.
Rahapalkinnosta kerrottaessa esille nostettiin setelisalkku. ”Oletko kateellinen?”, mylvi lipevä juontaja vierellään kaksi hymyilevää, lentoemoksi pukeutunutta visailumissiä. Studioyleisö heilutti pieniä Hollannin lippuja hurraten ja huutaen. ”Pelaa mukana kotona!” Kotikatsomossa kilpailleista parhaalle tarjottiin palkinnoksi matkan Curaçaoon – ja vieläpä menopaluu, toisin kuin se lento, jolle studiokisaajat pian lykättäisiin.
Ohjelman tarkoituksena oli hakea huomiota Hollannin tiukalle maahanmuuttopolitiikalle. VPRO:n kanavajohtaja Frank Wiering on sanonut haastatteluissa kanavan tahtoneen näyttää, miten integroituneita kilpailijat ovat, ja miten sääli on päästää heidät menemään. Kyse ei Wieringing mukaan todellakaan ollut pilkkaohjelmasta vaan keskustelun herättämisestä huumorin kautta. Se on kunnioitettava tavoite, mutta valittu toteutustapa on aina riski: meneekö pointti perille vai mennäänkö vain metsään niin että rytisee.
Jotakuinkin kaikki mahdolliset tahot raivostuttanut ohjelma keikkuukin hyvän maun rajoilla. Keskustelua se on takuulla herättänyt, mutta ihmisten pöyristyksen vuoksi se on saattanut mennä hieman aiheen ohi. ”Saako tällaista ohjelmaa tehdä?” on hyvä kysymys, mutta ei välttämättä johdata ihmisiä pohtimaan ohjelman esittelemien tilanteiden taustalla olevia syitä. Ja sehän tässä kai oli tarkoituksena? Itsekään en oikein osaa sanoa, mitä mieltä olen ohjelmasta. Tiedän vain, että ei sitä tuntunut hyvältä katsoa.
Paikallinen maahanmuuttajien tukiryhmä Vluchtelingenwerk ymmärtää kuitenkin ohjelman tekijöitä. Ryhmän tiedottaja Wouter van Zandwijk sanoi The Telegraphin haastattelussa valtion investoivan rahaa maahanmuuttajalasten koulutukseen ja sopeutumiseen, mutta sitten karkottavan heidät juuri ennen kuin heistä tulisi hyviä hollantilaisia veronmaksajia. Van Zandwijk viittasi tällä erityisesti ohjelman kilpailijoihin, jotka olivat kaikki nuoria ja korkeakoulutettuja, joukossaan muun muassa alun perin Kamerunista saapunut ilmailu- ja avaruusteknologian opiskelija.
Lisäksi van Zandwijk summasi epämukavan olon tekevän ohjelman paremmin kuin itse olisin osannut pukien sen aiheuttamat tunteet juuri oikeiksi sanoiksi: ”Ohjelma on sairas, mutta niin on todellisuuskin.”
