Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Muistan kouluajoilta sanonnan, jonka mukaan mikään ei ole niin vanhaa kuin eilisen sanomalehti.
Ei haittaa, sanoisi puolestaan uuden sukupolven viisivuotias kummityttöni.
Ei haittaa, sanon minäkin. Olen kaivanut esiin sivun saksalaisesta lehdestä Süddeutsche Zeitung, joka on päivätty 6. syyskuuta 2011. Olen nimittäin jo kauan halunnut lähettää terveisiä Suomeen, koska tämä Feuilleton-osion sivu on omistettu suomalaiselle kulttuurille, etenkin teatterille.
Jutun on kirjoittanut Christine Dössel, se on otsikoitu Mika Myllyahoa lainaten sanoilla ”Teatteritaiteen kultainen aika”. Heti sen alla lukee: Teatterilla ei ole Suomessa kovinkaan suurta perinnettä – tämän päivän suomalaiset nuoret teatterintekijät löytävät oman äänensä.
Juttu alkaa tavallaan melko erikoisesti saunan ja saunomisen esittelyllä ja ihmettelyllä. Tulee mieleen, että eivätkö nämä tällaiset Suomi-jutut ole jo vähän vanhoja, ei kai tätä enää jakseta? Mutta kylläpä nähtävästi jaksetaan. Jutussa lainataan heti alkajaisiksi Kristian Smedsiä, joka kirjoittajan mukaan on todennut saunan olevan Suomessa yhteiskunnallista terapiaa. Smeds on jatkanut vertaamalla teatteria saunassa käyntiin: Siinä on tarkoitus avata huokoset, hikoilla ulos asiat, jotka muutoin jäävät sisään. ”Ja sen jälkeen kylvemme kaikki avannossa”, lehti siteeraa.
Kunhan saunan merkityksen selvittelystä niin kulttuuriin, yhteiskuntaan kuin myös mietiskelyyn ja puhdistautumiseen – ja jopa uuden Musiikkitalon kolmen saunan mainitsemisesta – on päästy, ovat jutussa Suomen muista kliseistä vuorossa etenkin metsät ja niissä asustavat hirvet. Niitäkin esiintyy teatterissa tiuhaan.
Dössel ei kuitenkaan näe suomalaisessa teatterissa esiintyviä kliseitä hölmöinä tai huonoina, vaan kirjoittaa näin: ”Merkille pantavaa on, että kansalliset tuntomerkit, kulttuuri- ja luontorikkaudet näyttämöllä ovat kaikkea muuta kuin epäcooleja tai kiellettyjä, vaan jopa must identiteetin etsinnässä ja sen luomisessa.”
Dösselin artikkeli perustuu viime kesän tapahtumiin ja festareihin. Niinpä hän nostaa esille Soile Mäkelän Saunan, Leea Klemolan New Karlebyn, Jussi Moilan ja Sini Pesosen Paratiisin, Anni Ojasen Viha sydämessä, Mika Myllyahon ja Sanna Lavasteen Täällä pohjantähden alla. Siinäkin muuten lopussa näyttämöllä on hirvi.
Soile Mäkelän Sauna on kirjoittajan mukaan hyvä esimerkki siitä, kuinka ”tuoreesti, kouriintuntuvasti ja vailla mitään falskia tai älykkömäistä häpeää suomalainen aikalaisteatteri lähestyy yhteiskuntaa, josta se kertoo ja josta se on peräisin.”
Leea Klemolan New Karlebyssä, niin tekstissä kuin näyttelemisessä, on Dösselin mielestä nähtävissä tekijöiden itseironinen tietoisuus omasta metsäläisyydestä. Klemola kuvaa suomalaiset rakastettaviksi, yhteisöä etsiviksi friikeiksi.
Noin ylipäätään suomalaista nykyteatteria analysoidaan näin: ”Suomalainen teatteri on äärimmäisen elinvoimaista, ajankohtaista, minä-tietoista ja itsevarmaa, poliittisesti latautunutta, ja sen eturivissä ovat naiset.”
Summa summarum: ulkopuolisen silmä hämmästelee ja ihastelee näkemäänsä yhteiskunnallista paloa, älykkyyttä ja kekseliäisyyttä. Suomalaisessa teatterissa nähdään vaikutteita myös etenkin Frank Castorfin Berliinin Volksbühneltä, suomalaisittain maustettuina. Suomalainen nykyteatteri – ja koko kulttuuri – kiinnostaa kovin, mutta ehkä juuri eksoottisuutensa takia ei tunnu kuitenkaan ihan helposti päästävän lähelle.
