Teksti Heikki Tuorila

Junassa ja pikkukaupungissa.

Kesän tullen pölyinen miljoonakaupunki houkuttaa poikkeamaan rajojensa ulkopuolelle. Nevan rannassa nököttävät Amur-joen mukaan nimetyt pari vanhaa rahtilaivaa kuljettavat mielessä kauas pois, aina Amur-joen alkulähteille Venäjän kaukoitään. Vaikka Nevan rannasta pääsee laivalla myös ihan konkreettisesti kauas, muutamien kiemuroiden kautta vesiteitse Jäämerelle ja tietenkin länteen Itämerelle, on junalla jokseenkin varminta tavoittaa niin venäläisiä suurkaupunkeja kuin maan syrjäseutuakin. Kattavasta rataverkostosta ja hurjista välimatkoista antavat esimakua Pietarin Moskovan aseman odotussalin seinään merkityt kaukaiset kaupungit, kuten pohjoinen Murmansk tai vaikkapa Etelä-Siperian Barnaul, joka ulottuu ”vain” reilun 4 000 kilometrin päähän, vajaaseen puoleenväliin Venäjää. Moskovasta lähtevillä junilla tavoittaa Siperian takaisen kaukoidän, loput jättiläismäisestä maasta.

Karistan viikonlopuksi Pietarin kesää enteilevän kuumuuden ja matkustan junalla – tosin vain neljänsadan kilometrin matkan – Petroskoihin, Äänisjärven rantaan Pietarin ”sisarkaupunkiin”.

Petroskoin juna jyskyttää halki keväisen Karjalan yön. Kahdeksan tunnin aikana juna pysähtyy useimmilla asemilla. Pysähdykset kestävät pienien asemien muutamasta minuutista suurempien asemien reiluun puoleen tuntiin. Matkustajat ovat pitkälti viikonlopuksi koteihinsa palaavia petroskoilaisia. Juna on tavallinen pikajuna, ei mikään luotijuna. Mutta tämä juna kulkeekin aikataulussa – ehkä juuri siksi, että sen aikataulua ei ole vedetty liian tiukaksi.

Matkustaminen kansanluokassa eli platskartessa on edullisin ja mielenkiintoisin tapa matkustaa pitkänmatkan junissa. Platskarten avoimet makuuvaunuosastot antavat mahdollisuuden tutustua kanssamatkustajiin ja omien eväiden nauttiminen on yhtä luonnollista kuin vaununhoitajalta teen tai pikkupurtavan ostaminen. Junissa on mahdollista matkustaa myös platskartea kalliimmassa kupeessa, jos tahtoo enemmän yksityisyyttä. Tosin platskarte on suosituin.

Muutaman sadantuhannen asukkaan kaupunki on Venäjällä pieni, joskin yleinen. Vaikka miljoonakaupunkejakin on useita, on maan todellinen keskus Moskova – jonka rinnalla Pietarikin kuihtuu pieneksi.

Pietari Suuri antoi nimikkokaupunkinsa lisäksi alkusykäyksen myös Petroskoille vuonna 1703, tosin Petroskoi sai kaupungin asemansa vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Molemmat kaupungit ovat hallinnollisten alueidensa merkittävimpiä keskuksia. Siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, kokoero kun on aivan eri luokkaa näiden kaupunkien välillä.

Vajaan 300 000 asukkaan Petroskoista löytää uinuvan pikkukaupungin tunnelman. Aamuseitsemältä kaupat ja pikkupuodit ovat vielä kiinni. Aamukahvi ei löydy ensimmäisestä eikä vielä toisestakaan vastaantulevasta kuppilasta. Ilma on epätodellisen raikasta Pietariin verrattuna ja autot pysähtyvät suojatien eteen. Miljoonakaupunki, joka ei tunnu koskaan nukkuvan, sammuu hetkeksi mielestä.

Pikkukaupunki luo vastapainon suurmetropolin kiivaalle sykkeelle ja antaa mahdollisuuden kurkistaa suurkaupungin ulkopuoliseen todellisuuteen, vaikka koruton ja pelkistetty maailma sekä ihmisten vieraanvaraisuus alkavat todella hahmottua vasta pienten kylien kautta.