Teksti Mimosa Lindström

Suuria ajatuksia pienistä iloista.

Olin eilen pitkästä aikaa kuvaamataidontunnin avustajana. Utuisena aamuna kipusimme kollegan kanssa ylös alue S:ään. Tällä alueella on vasta muutamia viikkoja sitten aloitettu opetus ja pari viikkoa sitten kuvaamataidon tunnit. Ylhäällä ei ole liikennettä. Vain tuuli humisee ja vesi loiskuu, kun naiset pesevät pyykkiä pihoillaan.

Kymmenen minuutin odottelun jälkeen sisään pelmahtaa kolme poikaa ja yksi tyttö. Kaikki tervehtivät tavanomaista kohteliaammin. Olen ennenkin huomannut hienoisen kulttuurieron käytöstavoissa ylemmillä alueilla ja alhaalla asuvien lasten välillä. Alue D:ssä kyllä halataan ja roikutaan kuin takiaiset mutta harvemmin kuulee ”hyvää päivää” tai ”hauska tutustua”.

Toinen suuri ero on tavaroiden kunnioitus. Alue S:n lapsilla ei ole internetiä, tavaroita ja leluja pursuavaa kauppakatua lähellä eikä muutenkaan samanlaista ympäristöä kuin lapsilla täällä alhaalla. Kaikki ylimääräinen on kultaakin kalliimpaa. Pikku-Ketty kaivoi kesken tunnin repustaan muovipussin jossa oli kaikki edellisen tunnin ”roskat” eli ylimääräiset pienet vaahtomuovitarrakirjaimet, joilla koristeltiin kortteja. Tällä tunnilla tehtiin hiekkakuvia ja tunnin päätteeksi pussiin päätyi ylimääräinen värikäs hiekka, joka kaivettiin pöydältä viimeistä murusta myöten. Sydämen sulattava hetki oli kun seitsenvuotias Darwin nojasi kesken hiekkataiteilun taaksepäin ja huokaisi rakastavansa kuvaamataidontunteja.

Aamupäivä tuon ryhmän kanssa pisti taas miettimään yltäkylläisyyttä ja sen turhuutta. Meillä on niin paljon ettemme tajua miten valtavasti joudumme heittämään pois. Eikä tämä koske vain materiaa. Täällä ollessani ja asuessani alati vaihtuvan ryhmän kanssa olen välillä miettinyt miten paljon kokemuksia ja elämyksiä pystyy kestämään. Käykö niille samoin kuin tavaroille? Unohdat pikkuhiljaa vanhat ja heität ne pois kun uusia kertyy ympärille. Vanhat olivat kyllä kauniita mutta ne hautautuvat pikkuhiljaa röykkiöiden alle.

Melkein viisi ja puoli kuukautta täällä on kohta takana. Viime päivinä päässä on surrannut pikakelauksena koko reissu. Monet opetetut, vielä useammat opitut asiat, sadat halaukset, hyvästit, tapaamiset, ystävyyssuhteet, matkat. Tavaravertaus oli ehkä turhan vakava. Enhän koskaan heittäisi pois tai unohtaisi mitään mitä täällä olen kokenut mutta kysymys ei olekaan siitä. Kysymys on siitä miten paljon voi ottaa vastaan ennen kuin jotain joutuu väkisin heittämään pois. Tuntuuko edelliset kokemukset enää miltään tai muistaako niitä ylipäätään enää, kun uudet tuulet puhaltavat jatkuvasti tukkaa naamalle?

Vastaus on kyllä. Kyllä, jos muistaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä miksi tekee, minkä vuoksi ja mitä varten. Minä muistin sen noiden lasten kanssa tänään. Opin jotain isontuntuista kun Darwin, Ketty ja muut lapset kaapivat hiekkaa pöydältä. Ne vanhat muruset on ihan yhtä kauniita ja värikkäitä kuin uudetkin. Kun uutta ei ole liikaa, vanhan näkee paremmin ja huomaa miten kaunista se on. Runollisesti voi siis todeta, että välillä on hyvä höllätä vauhtia näillä kokemuksien merillä.