Teksti Elina Aintila

Kolumbian-kirjeenvaihtaja vaihtaa asemapaikkaa.

Ensimmäiseksi Kolumbian-kirjeenvaihtajalla on päivätyöhönsä liittyviä uutisia: Pääsiäisloman jälkeen en enää palaakaan työskentelemään Ipialesin SOS-lapsikylän kouluikäisten kanssa, vaan muutan tukikohtani kahdeksi viimeiseksi Kolumbian-kuukaudekseni Bogotaan kansainvälisen rauhanjärjestön toimistoon ja alan tehdä töitä paikallisten rauhanedistämisprojektien kanssa. Käytännössä työ tarkoittaa matkustamista niille alueille, joilla tarvitaan kansainvälisiä tarkkailijoita varmistamaan paikallisten yhteisöjen mahdollisuudet puolustaa ihmisoikeuksiaan maansisäisen konfliktinkin käänteissä.

Projektinvaihdon yhteydessä tässä onkin hyvä väli katsella hieman kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja antaa kiitosta ja kunniaa kaikille niille, joiden arvokasta sosiaalityötä olen saanut todistaa ja itsekin tukea – puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olen itse matkan varrella työssäni lapsilta ja lastenohjaajilta oppinut.

Ensi alkuun kirjeenvaihtajan on myönnettävä yksi pikku juttu: En aluksi tuntenut olevani työssäni kotona. En ole koskaan tuntenut kutsumusta a) opettamiseen tai b) sen puoleen lasten kanssa peuhaamiseenkaan, päinvastoin lapset oikeastaan enemmänkin pelottivat minua. Työtä vaikeutti aluksi myös kielimuuri ja siitä johtuva epävarmuus. Epätoivokin oli välillä lähellä, etten ikinä onnistuisi luomaan lapsiin aitoa ja keskustelevaa suhdetta. Suloisten, mutta usein vallattomienkin, lasten mielistelynhalu loppuu kuin seinään ensimmäisten päivien jälkeen uutuudenviehätyksen kadotessa.

Kahdeksan kuukauden aikana ehtii kuitenkin tapahtua paljon, etenkin molemminpuolista oppimista ja tottumista. Ja nyt kun olisi lähdön hetki edessä, menee mieli haikeaksi. Tietty puoli minussa ei enää haluaisikaan lähteä: mitä pikkuisille sen jälkeen tapahtuu, haikea puoli minussa kysyy. Suruani eivät paljon lievitä lapsia viime aikoina kohdanneet muutkaan opettajanvaihdokset.

Vaikka moni lapsikylän toimintaan mukaan otettu lapsi saattaa olla monellakin tavalla ongelmallinen, jonkinlainen rakkaus on kasvanut heitä kohtaan sitäkin vahvemmin. Ehkä se on sitä vanhemmanvaistoa, että heikompaa tulee suojella ja rakastaa sitä enemmän, mitä vaikeampaa se on. Muistan monia kertoja, kun olen joutunut kaappaamaan rasavillin luokkahuligaanin kainaloon ja äärimmäisessä tapauksessa kantamaan tämän aina suihkukoppiin saakka jäähdyttelemään; ja niitäkin kertoja, joina on ottanut naperon syrjään ja istuttanut syliinsä taikka eteensä käsivarrenmitan päähän ja yrittänyt puhua lapsen rauhalliseksi, selittänyt asioita kaveruuden ja kunnioituksen tärkeydestä, pieniä käytännöllisiä elämänsääntöjä (jos elämälle ylipäänsä voi luoda minkäänlaisia sääntöjä). Monia harmaita hiuksia aiheuttavia tilanteita on koettu täydellisen kaaoksen valtaamassa luokkahuoneessa, mutta siltikään ei pohjimmiltaan olisi koskaan halunnut luovuttaa ryhmänsä suhteen. Muutenkin vaikeilla elämän alkumetreillä, kuka muukaan lasten rinnalla seisoisi, ellei luotettava ja vastuullinen aikuinen? Entä jos ne (me) viimeisetkin vastuulliset aikuiset luopuisivat toivosta lasten suhteen, mihin lapset sen jälkeen enää voisivat uskoa?

Luulen kokeneeni pienen osa-aikaisvanhemmuusherätyksen, mikä on sinänsä sääli lähdön haikeuden kannalta, mutta voitto inhimillisen puoleni kannalta. On hyvä olla tunteva ihminen. Ehkä maailma muuttui sittenkin näin jo hieman paremmaksi paikaksi, vastauksena aivan ensimmäisen kv-blogini spekulointeihinkin.

Joka tapauksessa kirjeenvaihtajan projektiurakat jatkuvat seuraavaksi ihmisoikeuksien ja sotarikossäädöksien syvemmällisemmällä opiskelulla. Aika siirtyä humanitaarisella uralla eteenpäin.