Teksti Heikki Tuorila

Tuokiokuva kulttuurien leikkauspisteestä.

Pakkasin kesäkuussa irtaimistoni fillarini kyytiin ja lähdin Pietarista kohti Suomea.

Raahaan kesäisessä yössä ystäväni ja Nikolain kanssa fillareitamme ”hruštšovkan”, neuvostoajalle tyypillisen kerrostalon viidenteen kerrokseen. Epäilen puuhan mielekkyyttä, mutta aikaisemmat kokemukseni venäläisestä ystävällisyydestä häivyttävät epäluuloni.

Olemme tutustuneet Nikolaihin ja Marinaan hetki sitten läheisellä lähteellä. Pari sanaa vaihdettuamme he jo kutsuvat meidät kotiinsa. Vaatimattomasta asunnosta löytyvät katettu pöytä ja sydämellinen vastaanotto. Halu jakaa vieraalle omastaan määrittää tapaamisemme kulkua.

Nikolain ja Marinan matka on kulkenut viitisen vuotta sitten aina Ukrainan aroilta ja Sahalinilta halki tuhansien kilometrien Karjalaan. Pienestä Kamennogorskin kaupungista on löytynyt työtä. Nikolai työskentelee sähkölaitoksen insinöörinä ja Marina ala-asteen opettajana.

Katselen pienen keittiön ikkunasta kerrostalojen rajaamalle sisäpihalle. Muutamia puita, lasten leikkipaikka ja lähikauppa. Eipä muuta.

”Millaista on elämänne Karjalassa?” kysyn.

”Voimme hyvin”, Marina ja Nikolai vastaavat. ”Olemme löytäneet työtä ja ystäviä. Olemme onnellisia.” Kaiken kaikkiaan heidän puheensa keskittyy myönteisiin asioihin.

”Ystävämme etelässä ihmettelevät pohjoisen yön valoisuutta”, Marina jatkaa. ”Täällä ei malta kesällä mennä nukkumaan. Iltaa voi jatkaa loputtomiin.”

”Jonain päivänä minäkin lähden pyörämatkalle, kunhan saan Marinan seurakseni”, Nikolai juttelee ja hymyilee leppoisasti.

Kurkkuani kuristaa. En ole koskaan pitänyt värittömistä elementtikerrostaloista, en sen paremmin Venäjällä kuin missään muuallakaan. Enemmän kuin kerran olen miettinyt, voiko niissä asua onnellisia ihmisiä – ikään kuin tupa järven rannassa kaupungin keskellä takaisi autuuden.

”Älkää missään tapauksessa kiirehtikö aamulla lähtöänne. Voitte olla kodissamme vaikka koko päivän”, kuuluvat Marinan sanat mielessäni aamulla, kun heräilen. Keittiössä kohtaamme meitä varten katetun aamiaisen. Isäntäväki on jo töissä. Kun lopulta teemme lähtöä, Nikolai ja Marina kiirehtivät kesken työpäivänsä jättämään meille hyvästit. Jäähyväisistä tulevat mieleen mummon kanssa kahvittelut: viimeisen kakkupalan jälkeen ilmestyy vielä ainakin pari uutta palaa, useita eri lajeja.

Ystäväni palaa Viipurista junalla sydän-Venäjälle. Itse pyöräilen kohti Suomen rajaa. Pyöräillessä on aikaa tuumailla. Vajaan viikon mittainen siirtymä suurmetropolista halki Kannaksen rajan taakse on sopiva aika sulatella kulttuurivaihdosta. Silti mielessäni pyörivät päällimmäisenä Kamennogorskin asukit.

He ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä. Ehkä meidät siksi otettiin vastaan avosylin. Jälleen kurkkuani kuristaa – missä määrin itse olisin valmis moiseen ystävällisyyteen tuiki tuntemattomien edessä.

Tämä kirjoituksen myötä Tuorila palauttaa Pietarin-kirjeenvaihtajuuden Tuuli Hakuliselle. Venäjältä kirjoittaa myös Veli Itäläinen.