Teksti Anna Palmén

Kun kotia ei ole missään.

Monen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen joutuu usein kysymään itseltään, mihin kuulun ja missä on kotini. Tällä hetkellä kotini on Beit Jalassa, pienessä kylässä lähellä Betlehemiä. Jotkut kuvailevat Beit Jalaa pieneksi Provenceksi, jossa korkeuserot ovat huimat, ja pieniltä kujilta löytyy suloisia kauppoja ja iloisia ihmisiä. Mausteen tuoksut leijailevat ilmassa, ja vanha mies paistaa maissintähkiä aina samassa kulmassa keskellä kylää.

Asuntoni sijaitsee paikallisen lääkärin palatsissa, jonka sisäänkäyntiä koristaa marmorilattiat ja metrien korkuiset koristevaasit. Kotini on sekoitus Ikeaa, palestiinalaisia huonekaluja, ja kaapissa pursuilevia värikkäitä vaatteita ja kenkiä. Isot ikkunat huolehtivat talvisin siitä, että asunnossa on jäätävän kylmää. Miespuolinen kaverini toi minulle ystävänpäivälahjaksi lämpöpatterin, huomaavaista. Kylmyydestä huolimatta helmikuinen valo ja aurinko antavat voimaa, minttutee poreilee hellalla ja palestiinalaiset ystäväni muistavat kysellä kuulumisiani päivittäin, välillä rasittavuuteen asti. Beit Jala on rakas kyläni.

Mutta onko tämä sitten se oikea kotini? Suomessa tavarani ovat viidessä eri varastossa ja haaveilen, että minulla olisi yksi asemapaikka, jossa koko omaisuuteeni olisi hienossa järjestyksessä. Toisaalta tällaisen levottoman sielun on vaikea pysähtyä, koska elämään vain kuuluu jatkuva pakkaaminen, pussukoiden avaaminen, tyhjentäminen, sulkeminen ja paluu siihen arkeen, jota voisi kutsua pysyväksi elämäksi.

Palestiinassa elämisessä ei ole kuitenkaan mitään pysyvää tai normaalia, vaikka niin usein sitä niin ajatteleekin. Kuljen joka aamu töihin kolmen Israelin armeijan tarkastuspisteen läpi ja näen nuoria sotilaita, jotka kantavat metrin pituisia aseita olallaan. Liikkumisen rajoittaminen, aseet ja miehitystilanne ei ole millään tavalla normaalia, mutta minulle siitä on tullut arkea. Suomessa ollessani osaan kuitenkin vetää toisen vaihteen päälle ja elää kuin mikä tahansa suomalainen tallaaja. Kiroilen räntää, joka osuessaan naamalle tiputtaa ripsivärit naamalle, valitan pimeydestä ja ihmisten negatiivisesta asenteesta. Samalla nautin perheeni ja ihanien ystävieni tapaamisesta, jotka eivät ole ulkomaanvuosien jälkeen vieläkään hyljänneet minua, vaikka isoisä sitä pelkääkin. Jossain vaiheessa elämässä pitäisi kuulemma asettua ja ymmärtää, että kaikki saattaa kadota Suomesta, jos omasta kotimaastaan vieraantuu liikaa. Onneksi ystävistäni on tullut Palestiina-idoleita ja maan promoottoreita Suomessa.

Palestiina on jättänyt minuun syvän jäljen ja enemmänkin näen rikkautena sen, että minulla on nyt kaksi kotia. Jos lähden täältä, niin tulen kaipaamaan vahvoja ja iloisia ihmisiä, aurinkoa, salaattialkupaloja ja kuohuviini-illallisia mutta en miehitystä.