Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Tuuli Hakulinen
Ahmed seuraa Venäjällä, miten hänen kotimaassaan, Tunisiassa, mielenosoittajia tapetaan.
Pistäydyin alkuviikosta vanhan ystäväni Ahmedin luona kylässä. Yleensä huoliteltu ja siististi pukeutunut mies oli sen näköinen, kuin olisi juhlinut uutta vuotta venäläiseen tapaan parin viikon ryyppyputkella. Likaisten hiusten, pitkän parransängen ja mustien silmänalusten syy oli kuitenkin aivan toinen.
Tunisiasta kotoisin oleva, poliittisista syistä Pietariin paennut Ahmed on kolme viikkoa yötä päivää seurannut kotimaansa tapahtumia. Kaikki alkoi 17. joulukuuta, kun vihanneksia torilla kaupitellut opiskelija sytytti itsensä tuleen vastalauseena kasvavalle työttömyydelle ja mustalle tulevaisuudelle, jonka diktaattorimaa on maalannut hänelle ja tuhansille muille korkeakoulutetuille nuorille.
Nuoriso yhtyi vastalauseeseen ja suuntasi kaduille sisämaan pikkukaupungeissa Thalassa ja Menzel Bouzayenissa. Poliisien vastattua mielenosoituksiin ampumalla kuoliaaksi 18-vuotiaan mielenosoittajan Muhamed Fadhelin, mellakat alkoivat levitä kulovalkean lailla ympäri maata. Kaduille lähtivät nuorten työttömien lisäksi lakimiehet, opettajat, taiteilijat, toimittajat, lääkärit, kaikki.
Teetä juodessamme Ahmedin tietokone hälyttää vähän väliä. Netissä jaetaan tuoreimmat uutiset ja seurataan tapettujen mielenosoittajien lukumäärää minuutti minuutilta. Sisko viestittää, että sukulaispojat ovat tällä hetkellä turvallisesti kotona syömässä. Setä ilmoittaa seuraavansa ikkunastaan, kuinka vastapäinen poliisiasema roihuaa liekeissä ja poliisit pakenevat moskeijan suuntaan. Ahmed katsahtaa haikeana ikkunastaan näkyvää harmaata seinää, pietarilaista sisäpihaa ja räntäsadetta.
Solidaarisuus mielenosoittajien kanssa on tälle keski-ikäiselle anarkistille niin päivänselvä asia, että siitä ei edes keskustella. Jo yhdeksän vuotta sitten Ahmed kertoi minulle ulkokultaisessa turismikeitaassa vallitsevasta diktatuurista ja sosiaalisista ongelmista. Ahmed itse pakeni Pietariin 1980-luvulla, istuttuaan sitä ennen vuoden tunisialaisessa vankilassa poliittisista syistä. Anarkisti ja kirjailija oli kirjoittanut liian kriittisiä tekstejä, muun muassa vaatinut oikeutta moniavioisuuteen myös naisille. Sosiaalisia muutoksia maassaan tavoitellut opiskelija joutui valitsemaan tunisialaisen vankilan ja pietarilaisen vapauden välillä. Jälkimäinen voitti.
20 vuotta myöhemmin koko kansan mitta on tullut täyteen. Muutoksia vaativat nyt muutkin, kuin yksittäiset toisinajattelijat. Ammattiliittojen 12. tammikuuta 2011 julistamaa yleislakkoa on käytännössä toteutettu jo kolme viikkoa: päivä päivältä yhä suurempi osa kansalaisista lähtee töiden sijaan mellakoimaan kaduille. Koulut ja yliopistot ovat mellakoiden takia suljettu. Iltaisin pääkaupungissa vallitsee ulkonaliikkumiskielto.
Kansainvälinen media on ollut vaitonainen mellakoiden suhteen. Suomessa Helsingin Sanomat siteeraa Tunisian presidenttiä Zine El Abidine Beniä, jonka mukaan kyse on terrorismista ja rikollisliigoista. ”Kaikki toimittajat samanlaisia aaseja. Miksi presidentin löpinät rikkovat uutiskynnyksen aina paremmin, kuin tuhatpäinen vihainen nuorisojoukko kaduilla tai poliisien järeillä aseilla tappamat mielenosoittajat”, kiukkuaa Ahmed, ja näyttää youtubesta videon, jossa mielenosoittajan pää on halki kuin appelsiini ja aivot valuvat kadulle. ”Tälläistä ei saa aikaan pelkällä pampulla ja kyynelkaasulla”.
Hetken päästä tunisialainen ystävä soittaa Ahmedille Skypellä. Poliisi on sijoittanut tarkka-ampujia katoille tappamaan öisiä mielenosoittajia. Mellakat ovat levinneet pääkaupungin Tunisin esikaupunkialueelle. Se merkitsee yhä kovempia otteita myös maan johdolta. ”Jo nyt on päivän selvää, että presidentti joutuu pakenemaan maasta. Miksi hän haluaa tappaa vielä 30, 300 tai 3 000 mielenosoittajaa ennen kuin luovuttaa? Miksi hän haluaa joukkomurhan painavan omaatuntoaan loppuelämän?” tuskailee Ahmed.
Armeijakin tuntuu olevan mielenosoittajien puolella – se ei halua osallistua kansan tappamiseen. Kahden päivän sisällä valtion johto vaihtoi armeijan ylipäällikköä jo kolmatta kertaa – eikä nykyinenkään ylipäällikkö suostu ajamaan armeijan joukkoja kaduille. ”Mutta päällikköähän voi aina vaihtaa, niin kauan kunnes löytyy se, joka suostuu ohjaamaan joukot mielenosoittajien kimppuun”, toteaa Ahmed pessimistisesti. ”Ja sitten uhrien määrä moninkertaistuu.”
Ahmed suhtautuu hieman surumielisesti anarkistien ylistämään vallankumoukseen. ”Yhteiskunta ei muutu muutamassa päivässä. Demokratia ei ala, vaikka diktaattorista päästäisikin eroon. Levottomuudet tulevat jatkumaan vielä kauan, ja ne tulevat vaatimaan yhä uusia ja uusia uhreja”, tuumii Ahmed. ”Toisaalta, kyseessä on historiallinen hetki. Ensimmäistä kertaa arabimaan valta vaihtuu kansan toimesta, ilman sotilaallista vallankaappausta. On selvää, että ilman uhreja se ei tulisi olemaan mahdollista.”
Myöhään yöllä lähden kävelemään Ahmedin luota kohti kotiani. Autioilla kaduilla ajelee harvakseltaan ohi autoja. Tienristeyksessä yksinäinen kukkakauppias on sulkemassa puotiaan. Lumen peittämä kaupunki huokuu rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Yritän kuvitella miltä tämä öinen lintukoto vaikuttaa Ahmedin silmin samaan aikaan, kun hänen kotikaupungissaan lentävät Molotovin cocktailit ja tarkka-ampujien luodit.
