YleinenKirjoittanut elina aintila

Huivillisen suomalaisen ajatuksia

Lukuaika: < 1 minuutti

Huivillisen suomalaisen ajatuksia

KirjeenvaihtajatKirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Elina Aintila

Me muodikkaat, individualistiset postkulttuuriuden uhrit.

”Käytetäänkö sinun maassasi huiveja?” kysyy 12-vuotias maalaistyttö ja osoittaa harteille asettamaani huivia. Naurahdan itsekseni, sillä joudun miettimään hetken enkä tiedä mitä sanoa.

”Kyllä… joskus”, vastaan epäröiden.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Tällä hetkellä käytän huivia suojana maaseudun hyttysiä ja kärpäsiä vastaan. Mitä todella mietin on, miten selittää kolumbialaistytölle, kuinka hassuja me länsimaiset ihmiset olemme pukeutumistavoissamme – ettei jäljellä ole mitään perinteistä, että pukeudumme housuihin, paitaan ja kunkin hetkessä olevan muodin mukaan, joka vaihtuu nopeimmillaan alle kolmen kuukauden sykleissä.

Harteille kietomani värikäs huivi on peräisin sentään toki jo lukioajoilta, kun piti löytää erään bändin fanikunnassa valloillaan olevan muodin mukainen huivi. Kuulun siihenkin muodikkaaseen ihmisryhmään, joka ostaa vaatteensa käytettynä, tai trendikkäämmin ilmaistuna ”retrona”. Siitä en tiedä, onko lämpimien muistojen liittäminen tiettyihin vuosia vanhoihin vaatekappaleisiin näissä piireissä muodikasta – varmasti on siis hyvinkin.

Kolumbian maaseudulla ei näkyvää muotia näytä olevan, mutta tyttö on varmasti television välityksellä tai läheisessä pikkukaupungissa käydessään nähnyt oman maansa naisten muotia, joka on kuoseja ja valtavirran alla piileviä nuorisomuoteja lukuun ottamatta vuodesta toiseen sama: seksikäs, muotoja hivelevä ja naisellisen helmallinen. Miesten muoti on telenoveloista välittyvää yltiötyyliteltyä gigolointia tai kadulla näkyvää värikkäästi kirjottua farkkua ja poikkeuksetta värikkäitä, siansaksaenglantia sisältäviä grafiikkateepaitoja.

Länsimaisena ihmisenä naurattaa kuivasti eteläamerikkalainen ”muodikkuus” – mutta kun käännän katseeni tuntemiini kotimaisiin piireihin naurattaa ehkä sitten kuitenkin hieman enemmän ja rehevämmin, sellaisella lämpimän itseironisella tyylillä.

Tyttönen, maassa, josta tulen, ei ole normeja eikä enää vanhastaan tuntemaamme perinnekulttuuriakaan – on vain kaupungeissa esiintyviä mauttomia, maukkaita alakulttuureja. Meillä päin ollaan kaikki individualisteja.