Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Sarell
Hiiliatomin kokoisessa kylässä nauretaan. Vaikka mangolle.
Olen tällä hetkellä Pohjois-Nicaraguassa, lähellä Hondurasin rajaa. Tiedät olevasi pohjoisessa, kun kadulla kävelee harmaaviiksisiä ukkoja, joilla on päässään lentävän lautasen kokoiset cowboy-hatut. Kylän nimi on San José de Cusmapa.
San José de Cusmapa sijaitsee kaukana, kaukana vuoren huipulla. Se on niitä paikkoja, joihin saapuessasi et lakkaa ihmettelemästä sitä, että se on ylipäätään olemassa. Ja että ihmiset elävät siellä elämäänsä, ja pyhät pyssyt, ne ovat tehneet niin aina! Sillä välin, kun sinä sait ensimmäiset hampaasi, pääsit ripille tai kuuntelit tunnekuohun vallassa c-kasetilta Ressu Redfordia, ne syntyivät, elivät ja kuolivat tällä samaisella tontilla, eikä kukaan koskaan ilmestynyt paikalle tv-kameroiden kanssa kuvaamaan uuden vuoden vastaanottoa, maailman lihavinta lasta tai antropologia, joka oli tullut ottamaan selvää paikallisesta elämänmenosta. Ja että kaikista maailman paikoista olet yhtäkkíä täällä, paikassa, joka nököttää maailmankartalla salamatkustajana, näkymättömänä, hiiliatomin kokoisena, niin pienenä, että sitä ei voi merkitä karttaan edes pisteellä peittämättä samalla myös kymmentä naapurikylää painomusteen alle. Olet löytänyt salaisuuden, joka on ollut hiljaa satoja vuosia, matkustanut maailman kyydissä ympäri, ympäri, ympäri, päästämättä ääntäkään. Kaikki ne vuosisadat se on odottanut, että se pääsisi kertomaan sinulle tarinansa.
Saavuin tänne vanhalla keltaisella amerikkalaisella koulubussilla. Matka, joka ei vaikuttanut olevan sataa kilometriä pidempi, kestää tavallisesti neljä tuntia, mutta nyt se kesti neljä ja puoli, koska bussi jäi ylämäkeen jumiin. Minä katselin ympärilleni putoavia rotkoja ja minua pelotti. Rahastaja hyppäsi tuon tuosta kyydistä ja juoksi bussin edelle heittämään tieltä syrjään rinteiltä pudonneita miehen pään kokoisia kiviä. Olin tyytyväinen, että tie oli huonossa kunnossa, koska se pakotti bussin taittamaan matkaa hitaasti ja harkiten kuin mittarimato. Viimein saavuimme keskustaan. Kolmen kadun keskelle jäi kaistale, joka oli aidattu. Aidan sisäpuolella oli kummallisia erikokoisia ja –näköisiä paasia. En oikein päässyt perille siitä, mikä ihmeen aitaus se oli.
Nyt tiedän jo. Se on ajan hautausmaa. Täällä ei nimittäin ole aikaa. Jos täällä joskus oli sellainen, se tuli vanhaksi, kuoli ja haudattiin. Ja tämä tapahtui monta, monta kymmentä vuotta sitten. Samaa vanhaa tarinaa täällä ammoisina aikoina vierailleesta neiti Ajasta, jota kukaan ei rakastanut, joka jäi vanhaksipiiaksi ja kuoli pois, kuiskivat minulle kaikki. Pääkadulla kopottelevat hevoset ratsastajineen, tienvarren vesakkoa harventava possu, kylän ainoan nettikahvilan ovessa komeileva suljettu-kyltti, iltapuhteina perinnekäsitöitä punovat ihmiset, elävää kanaa illalliseksi kainalossaan kuljettava nuorukainen.
San Jose de Cusmapa on pueblo indigena, alkuperäisväestön asuttama kylä. Siitä, että täällä kävi joku ennen minua eikä mikään sen jälkeen ollut enää entisensä, kielii se, että täällä – paikassa, jossa nipistelen itseäni vakuutellessani, että se on todellinen ja olemassa eikä mikään uni – puhutaan espanjaa aivan kuten kaikkialla muuallakin. Sen tietää myös siitä, että kaikkialla kohoaa kehitysyhteistyöprojekteista kertovia kylttejä. Pohjois-Nicaragua on kehitysyhteistyöprojektien luvattu maa. Täällä on aliravitsemusta, köyhyyttä, kärsimystä. Saastunut joki, josta johdetaan vesi koteihin. Mietin, kuinka kauan kehitysprojektiralli on jatkunut, ja mitä kehitystä nämä projektit ovat tuoneet tullessaan. Ymmärrän, että eivät välttämättä paljoakaan; usein odotamme kehitysyhteistyöltä ihmetekoja, suuria kertomuksia, mutta useammin kehitysyhteistyö on viivytystaistelua köyhyyden tuhovoimaa vastaan; se estää ihmisiä kuolemasta tauteihin tai nälkään. Köyhyyden juuria on vaikea kitkeä pois, koska köyhyys ei ole mikään nauris, joka nyhtäistään ylös juurimultineen. Köyhyys on itiöinen, arvaamaton, verkkomaista kuviota ympäriinsä kutova sienirihmasto.
Koska köyhyys on niin arvaamaton ja äksy, puhun yksinkertaisuuteen taipuvaisena ihmisenä mieluummin puutteesta. Puute on hyvä vanha suomalainen sana. Nykyisin sana on niin tarpeeton, että sille piti keksiä uusiokäyttöä. Nykyisin puutteessa ovat meidän maailmankuvamme mukaan ne, jotka eivät ole harrastaneet pitkään aikaan seksiä. Mutta sitä puutetta, mistä mummo puhui, on lähestyttävä nöyremmin, kerrankin turpa kiinni ja vähemmän kaikkitietävänä. Puute on köyhyys taskukoossa, sitä, että ei ole jotakin, mitä tarvitsisi.
On kaksi tapaa suhtautua puutteeseen. Joko kieltäydyt alistumasta ja taistelet sitä vastaan, väsytät itsesi joka päivä katkoessasi irti sen kaikkialle ulottuvia lonkeroita, jotka kasvavat aamuun mennessä takaisin. Laitat taskuun setelin, ja puoli tuntia myöhemmin se katoaa ruokakaupan kassakoneen mustaan kitaan. Ostat velaksi auton, jotta pääset myymään vihanneksia torille. Tulee sade ja huuhtelee tien sikolätiksi, jossa ei kulje eteenpäin edes telaketjutraktori.
Tai sitten kyllästyt olemaan joka päivä turhautunut ja huolissasi. Annat joutavien olla. Lahjoitat niille lonkeroille sen helpon voiton, jota ne niin janoavat. Jotkut sanovat sitä laiskuudeksi tai mañana-meiningiksi. Mañana-meininki, josta täyttä palvelua vaativat turistit jaksavat irvistellä vuosikymmenestä toiseen latinomaissa vieraillessaan, voi toki olla kuuman ilmaston poikima lieveilmiö – mutta ehkä se on pikemminkin puutteen laukaisema defenssimekanismi, joka estää sinua tappamasta itseäsi murehtimalla. Ja niin mukaudut parhaasi mukaan vallitseviin olosuhteisiin ja yrität tehdä elämästä joka tapauksessa elämisen arvoista, nähdä suurten ilonaiheiden puutteessa pieniä. Mañana-meininkiä, tuhahtaa se, joka tietää paremmin, miten sinun tulisi elää. Mikset osta autoa ja mene myymään vihanneksiasi torille, laiskuri?
Mañana-meiningillä on sukulainen, jolta meillä lännessäkään ei osata suojautua, vaikka olemme mielestämme poikkeuksellisen rationaalista väkeä. Missään ei vitsailla niin paljon kuin sydänosaston kuuden hengen huoneessa. Ohitusleikkausta odottava huonekaveri voi olla huomenna alakerran kylmiössä. Kun potilastoverusten porukkahenki on kunnossa, reaktio kuoleman lähentely-yrityksiin ei ole kovinkaan usein itku tai hiljaisuus; se on huutonauru.
No, Nicaraguassa on aina se porukkahenki. Myös siellä, missä ei ole aikaa.
Täällä minä siis istun, San José de Cusmapassa. Tutustumassa paikkakuntaan ja paikkakuntalaisiin. Yhdessä niistä kymmenistä kehitysyhteistyöprojekteista on meneillään projektin kouluttajien koulutustilaisuus. Väki nauraa katketakseen jollekin kaksimieliselle vitsille. Kello on kaksitoista. Koulutuksen piti alkaa viimeistään yhdeksältä, mutta aloitimme puoli tuntia sitten. Ensin syötiin aamupalaa kaikessa rauhassa. Ja vieläkään ei olla asiassa. Näiden ihmisten asemapaikoissa aliravitut lapset odottavat, että joku tulisi kertomaan heidän vanhemmilleen, miten pelastaa lapsensa kehityshäiriöiltä. Ja nämä saapuvat paikalle kaksi tuntia myöhässä ja istuvat käkättämään tyhmille vitseille?
Joo, jokseenkin näin.
Ne ovat niin väsyneitä, että niitä naurattaa nyt kaikki. Vatsa pitkästä aikaa täynnä, hiilihydraattien tainnuttamina, aikuiset ihmiset antavat iänikuisen kollektiivisuutensa, solidaarisuutensa ja yhteisvastuunsa hetkeksi nukahtaa ja taantuvat pikkulapsiksi, antavat naurunkyyneleiden valua, kun joku sanoo mango, ja se tarkoittaa leikisti pyllyä. Ne ovat kävelleet aamulla neljä tuntia päästäkseen kuulemaan, mitä niille lapsille olisi tehtävä. Eikä haittaa, jos asiaan pääseminen vähän kestää. Ensin on naurettava elämä ehjäksi.
