Teksti Nina Sarell

Nicaraguassa lyödään paljon: naista, lasta, isoäitiä, hevosta, koiraa ja miestä.

Eilen oli sunnuntai, ja kaveri halusi mennä istumaan iltaa. Menimme tuokioksi baariin, jossa istuivat jo kaverin työkaveri, työkaverin vaimo ja ehkä kymmenvuotias poika. Poika istui pöydän päässä vaiti, joi hedelmäpirtelöä ja nauraa hykerteli välillä hiljaa seurueen jutuille. Äidin ja isäpuolen päässä pöytää oli monta tyhjää litran olutpulloa.

Ystäväni lähti hiukan ennen minua, ja muu seurue halusi tarjota minulle kyydin kotiin. Kesken matkan tuli riita, ja auto pysäytettiin. Raivostunut nainen säntäsi miehensä perään pimeässä illassa. Ja sitten tuli päin näköä. Mies kyyristeli ja suojasi päätään, nainen antoi nyrkin heilua.

Poika jäi kanssani autoon. Oli hiljaa, huolestuneen näköinen. Seurasi tappelua auton takaikkunasta selin minuun, hievahtamatta. Minulla oli pelkääjänpaikan ovi jo auki.

”Kuule. Minun on nyt mentävä. Laita auton ovet lukkoon ja odota, että ne tulee takaisin. Älä pelkää, sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Ole rauhassa. Nähdään ensi lauantaina, tulkaa kylään. Laitetaan jotain ruokaa, leikit koiran kanssa. Ok?”

Poika nyökkäsi. Katsoimme hetken toisiamme silmiin. Minä pamautin auton oven kiinni ja aloin juosta. Kun olin jo kaukana, taksi pysähtyi kohdalle ja poimi kyytiin. Ei kysynyt mitään, vaikka näki vapisevat jalat, käteni, joka puristi ikkunankarmia niin, että rystysten kohdalla oli valkeat läiskät.

Se mies meni kai seuraavana päivänä töihin. Ajoi parran, laittoi kauluspaidan päälle, kampasi tukan geelillä. Varmisti, että missään ei näkynyt mustelmia. Toivoi, että minä en muistaisi mitä olin nähnyt.

Niin. Väkivallan näkemiseen pitäisi kai turtua, antaa muistojen mennä, ryhtyä elämään seuraavaa hetkeä. Nicaraguassa lyödään paljon: naista, lasta, isoäitiä, hevosta ja koiraa. Mutta väkivalta ei ole mikään tuulessa pumpulihaituviksi hajoava poutapilvi. Se on pelkoa, vihaa ja maailman pahuutta sähköttävä mikrosiru, joka kaivautuu ihon alle ja lihaan. Liha paranee, mutta viha on kannettava hautaan. Sen muste tatuoi sydämen pysyvästi vähän rumaksi ja huolestuneeksi. Vihalla on tapansa muistuttaa meitä siitä, että jos vain annamme sille vallan, se on suurempi ja vahvempi kuin Jumala. Eilisessä lehdessä oli kuva nuoresta naisesta, joka makasi sairaalassa käsi paketissa. Kaksikymppinen Concepcion de los Angeles Aguirre elää uudelleen poikaystävänsä äkillisen humalaisen vihanpuuskan joka päivä koko loppuelämänsä, koska sinä iltana häneltä hakattiin sormi viidakkoveitsellä irti.

Ihmisoikeusrikkomuksista puhuttaessa muistetaan aina mainita naisiin kohdistuva väkivalta, ja syystä; Nicaraguassakin naiset ovat useammin uhreja. Joskus pitäisi silti muistaa puhua väkivallasta ylipäätään – siitä, että joku lyö jotakuta. Ja minä näin eilen yhden yksinäisimmistä väkivallan uhreista – miehen, joka otti naiselta turpaan. Naisen hakkaama mies ei juuri koskaan hae apua. Hän kantaa häpeänsä ja mustelmansa salassa, koska pelkää joutuvansa pilkatuksi. Ja pelko on ihan aiheellinen. Jos nainen lyö miestä, se on nimittäin joistakin ihmisistä hauskaa. Miehelle, jota lyödään, nauretaan päin näköä. Ilkutaan, että on siinäkin mies, kun ei naiselle pärjää. Ei uskota, että nainen voi satuttaa oikeasti. Ei edes valurautapannulla. Kun nainen lyö miestä, se on paitsi oikeutettua ja rohkeaa, myös hauskaa, ja monien naisten mielestä miehille ihan oikein. Ja siksi naisella on oikeutus vetää miestään turpaan keskellä katua, jos häntä sattuu huvittamaan. Jos sen tekisi mies, soitettaisiin poliisit. Kun nainen hakkaa, ohikulkijat viheltävät ja nauravat. Naisella on lupa tappaa toiselta ihmiseltä sielu.

Leijonanosa Nicaraguassa tehtävästä väkivallan vastaisesta työstä on tuontitavaraa. Ulkomaalaisella rahoituksella on ollut merkittävä rooli ihmisoikeuksien edistämisessä ja myös perheväkivallan vastaisessa työssä Nicaraguassa. Se raha kävelee nyt ulos maasta, koska täällä on rikottu ihmisoikeuksia. Se on typerä kehäpäätelmä, vähän kuin juopon suru: juon hukuttaakseni murheeni, ja murheistani suurin on se, että olen juoppo. Loppusaldoksi lasketaan joukko turvapaikkoja, joiden ovet ovat lukossa ja kalusteet huutokaupattu; yhä vähemmän hulluuden ja raivon meren keskelle aukeavaa ei-kenenkään-maata kotiovensa viimeisen kerran sulkeville pakolaisille. Vähemmän tukijoukkoja niille, jotka kieltäytyvät kulkemasta yölläkin aurinkolasit päässä, eivät aio enää koskaan pudota portaista, lyödä päätään oveen, kaatua katukiveykseen, antaa toista mahdollisuutta krokotiilinkyyneleissä kylpevälle pahoinpitelijälle. Vähemmän puhelinnumeroita, joihin soittaa kun pelottaa. Yhä vähemmän takeita siitä, ettei joudu kerta toisensa jälkeen seuraamaan sivusta, miten jotakuta lyödään.

Minä juoksin pakoon. Juoksin pakoon, koska minussakin on se siru. Kun olin pieni, isä sanoi humalassa, että meidän talossa on ovi sitä varten, että siitä lähtee huorat ulos. Äiti lähti aika monta kertaa. Mustelmilla, paniikissa ja itkien. Katson pimeässä raivoavaa naista, jolla on oikeus lyödä, ihan niin kuin meidän isällä. Jostakin sisältäni alkaa kuulua humalainen ärjyntä. Huorat ulos. Sekunnin sadasosassa lakkaan olemasta se, joka minusta tuli siitä huudosta huolimatta. Kutistun viisivuotiaaksi ja vedän ovenkahvasta. Takaikkunasta heijastuvat takaisin pienen pojan vakavat, liian aikuiset silmät. Minä haluaisin sanoa, että tiedän, mutta jalat juoksevat jo. Ehkä se silti tietää, että tiedän. Kaupunki säilyttää tyyneytensä. Se antaa moottorien päristä hieman tavallista kovemmin ja nielaisee huomaavaisesti miehen nyyhkytyksen, ettei kukaan kuulisi.