Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Satu Taskinen
Puolikieli eristää.
Tulevat päiväkotiapulaiset harjoittelivat koulutuksessaan viime viikolla ryhmän johtamista. Idea harjoituksessa on, että jokainen kurssilainen esittelee ja opettaa toisille ryhmäläisille jonkin leikin ja kuvailee myös valitsemansa leikin pedagogiset tavoitteet.
Turkkilaistaustaiset tytöt toivat ideoita omasta kulttuuristaan. Joukossa oli paljon laulu- ja piirileikkejä ja myös yksi perinteinen viesti. Leikeistä ei kuitenkaan tuntunut tulevan mitään. Syntyperäiset itävaltalaiset eivät ymmärtäneet, mitä heidän pitäisi tehdä, ja kun siinä vaiheessa muut turkkilaiset tytöt alkoivat auttaa toisiaan ja lopulta kaikki puhuivat yhtä aikaa, koko porukka alkoi hermostua.
Turkkilaistytöt alkoivat hävetä. He sanoivat, että ei sitten leikitä näitä. He uskoivat, että kyse oli siitä, etteivät heidän laululeikkinsä miellyttäneet. He olivat epävarmoja itsestään, vetäytyivät paikoilleen eikä heitä ollut helppo vakuuttaa siitä, ettei heidän ideoissaan ollut mitään vikaa.
Selvisi, missä vika oli: siinä, ettei kukaan yksinkertaisesti ymmärtänyt, kuinka leikkien säännöt menivät ja mitä lauluissa laulettiin. Yhdessä selvitettiin askel askeleelta säännöt ja käännettiin ja selitettiin turkkilaisten laulujen sanat. Kun kaikki ymmärsivät, mistä oli kysymys, leikki saatiin leikittyä suurella innolla eikä ketään kyllästyttänyt.
Wieniin Itävallan ulkopuolelta muuttaneiden vanhempien lapset ovat luoneet uuden oman kielen. Uuden sukupolven kieli on puolikieltä. Se ei ole oikeaa saksaa, ei serbiaa tai turkkia vaan aina jotain siltä väliltä.
Puolikieli on yksinkertaistettua kieltä, jossa usein prepositiot tai verbit unohdetaan. Sillä ei ole paljon sen kielen kanssa tekemistä, joka virallisesti on vanhempien tai oma äidinkieli eikä myöskään sen saksan kanssa, jota valtaväestö kirjoittaa ja puhuu. Myös sanavarasto näissä puolikielissä on niukka.
Nuorten tilanne muistuttaa omaani viisitoista vuotta sitten kansainvälisessä Hollannissa. Kun elinpiirissä ihmisiä oli aivan joka puolelta maailmaa, oli luonnollista, että yhteinen kieli oli englanti. Varsinkin, kun Hollannissa on aivan mahdotonta oppia hollantia – hollantilaisilla itsellään on niin hyvä kielitaito, että jo parin huteran hollannin sanan jälkeen keskustelu kääntyy englanniksi.
Mutta tuo Hollannissa ulkomaalaisten kesken puhumamme kommuunienglanti oli sekin puolikieltä, osittain oma keksimämme kommunikaatioväline. Puhuimme englantia väärin ja nekin, jotka tiesivät, kuinka asioita nimettiin oikein, omaksuivat asuinyhteisöissä lauseita ”We broom the floor” ja ”I also don’t like…” Kun paikalle tuli oikeita englantilaisia, heidän kielensä oli täysin ufoa.
Hollannin ajan muistot heräsivät eloon Suomen-matkalla, kun istuin M-junassa kohti Kannelmäkeä ja vieressäni istui kaksi lukioikäistä mustaihoista poikaa, jotka puhuivat englannin ja suomen sekoitusta, molempia ilman aksenttia. Kaikkea ei ollut mahdollista ymmärtää. Varsinkin englanniksi ja puhelimeen pojat puhuivat paljon kirosanoja ja solvauksia, niitä ilmeisesti kuitenkin ystävällisesti tarkoittaen – niin kuin kai teineillä ystävien kesken on tapana.
Tavallaan oman kielen luominen ja käyttäminen on hauskaa. Se yhdistää ja tuntuu tuoreelta. Siinä asiat tuntuvat ymmärrettäviltä. On tunne, että sai sanottua sanottavansa täsmällisesti omassa piirissä.
Kuitenkin turkkilaistyttöjen leikkitilanteessa kävi selväksi, että puolikieli haittaa opiskelua ja työllistymistä harmittavan paljon. Joka näitä tyttöjä ei tunne, saa epäselvän ensivaikutelman. Lisäksi kieli ja ajattelu kuuluvat niin läheisesti yhteen, että jos ihmisellä ei ole millään kielellä vahvaa rakenteellista runkoa, myös ajatusten jäsentäminen muuttuu hankalaksi. Näitten tyttöjen on vaikeaa ymmärtää teoriaosiossa opetettujen asioiden hierarkiaa. He opettelevat kaikki lauseet ulkoa, jos pystyvät. He paiskivat töitä enemmän kuin muut ja ovat älykkäitä, mutta he eivät ymmärrä lukemaansa helposti eivätkä osaa jäsentää sitä. He eivät myöskään ymmärrä koekysymyksiä, jos niissä on käytetty muita kuin teoriaosion sanoja.
Leikkien oppimisessa ja selittämisessä kävi selväksi, kuinka välttämätöntä on puhua yksi asia kerrallaan ja panna ajatukset loogiseen järjestykseen. Varsinkin, kun asia on uusi ja toisille tuntematon. Lasten kanssa tätä on hyvä harjoitella. He kun ovat innokkaita oppimaan ja kokeilemaan oppimaansa välittömästi. He reagoivat spontaanisti, jos asiat ovat sotkussa.
Tyttöjen itsetunto kärsii äidinkielen puutteesta. He kokevat olevansa tyhmiä ja epätoivottuja, vaikka kyse esimerkiksi koulutuksessa on jostain aivan muusta. Opiskeluarjessa heille tulee usein väärinkäsityksiä. He häpeävät kysyä yhä uudestaan ja uudestaan ja heidän keskinäisissä tulkinnoissaan tehtävät tuntuvat muuttavan joka päivä muotoaan tai tulevat väärin tehdyiksi.
Paradoksaalista on, että tässä tapauksessa tuntuu olevan jopa haittaa siitä, kuin hyvin ihminen oppii sopeutumaan ja selviytymään. Sillä jossain vaiheessa hän ei ehkä enää huomaa, että tosiasiassa ymmärtää ympärillä sanotusta vain osan ja että vaikeudet johtuvat siitä.
Oma äidinkieli auttaisi vieraankin kielen hahmottamisessa. Äidinkieltä tytöillä ei kuitenkaan ole, koska se puuttuu vanhemmiltakin. Toinen paradoksi on, että perheissä, joissa puhutaan vain saksaa, vaikeudet korostuvat entisestään. Se johtuu siitä, että näin saksakin opitaan väärin.
Puolikieli-ilmiötä tuntemattomalle toisen käyttämä kieli kuulostaa usein liian tuttavalliselta ja jopa loukkaavalta. Kurssilla on aikaa tutustua. Työpaikkahaastattelussa kuitenkin tulisi pysytä keskustelemaan ja pukemaan omia ajatuksia ymmärrettäviksi lauseiksi. Siellä puolikielislangi ei yksinkertaisesti riitä ja vastaus on järjestäen ”Ei kiitos.”
Puolikieli-ilmiöstä tulevat mieleen myös ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole oppineet lukemaan, mutta häpeänsä ja huonon itsetunnon takia toimivat yhteiskunnassa niin, ettei puutetta kukaan huomaa. Vaatii paljon älyä ja vaivaa oppia peittämään lukutaidottomuus ja on hirveän sääli, ettei se kaikki energia mene johonkin sellaiseen oppiin ja työhön, josta ihmiselle itselle olisi omassa elämässä iloa ja hyötyä.
Oma äidinkieli on välttämätön perusta niin identiteetille, ajattelulle, monipuolisen maailmankuvan muodostamiselle kuin ihmisten väliselle kommunikaatiolle. Äärioikeistolaisten poliitikkojen vaatimukset äidinkielen kieltämisestä jopa koulujen välitunneilla on absurdi, julma ja typerä. Pitäisi juuri päinvastoin tukea maahanmuuttajataustaisten ihmisten äidinkielen oppimista. Jos nämä turkkilaiset tytöt oppivat oman kielensä kunnolla, he voisivat olla tulevissa työpaikoissaan päiväkodeissa monelle lapselle kullanarvoinen apu jo heti koulutuksen alussa. Silloin siitä olisi eniten hyötyä.
Nämä asiat eivät ole uusia ja tulee myös muistaa, että kielikin muuttuu. Integraatiota tapahtuu jatkuvasti. Yhteiskunta muuttuu, sen koodisto muuttuu. Huomaan Suomen-matkoillani, että niin puhe- kuin kirjakielessä on tapahtunut muutoksia, joita en yksinkertaisesti ymmärrä. On kysyttävä kuin vieraskielisestä sanasta, että mitä tuo tarkoittaa. Yksi esimerkki muutama vuosi sitten oli sana ”mesettää”. Sitten tuli muotisana ”myötähäpeä”, jonka merkityksen voi tosin päätellä ominkin avuin.
Muuttuminen ei kuitenkaan merkitse ilmaisun köyhtymistä ja ryhmien eristäytymistä toisistaan, tai jopa gettoutumista, niin kuin puolikieli-ilmiössä usein on kysymys.
Muutos ei aina ole niin ihanaa, jotenkin se tuntuu tekevän kipeää kuin kasvaminen. Jos tuntee itsensä varmaksi omassa kielessään ja ilmaisussaan niitä häpeämättä, on helpompi saada äänensä kuuluville. Sitä kautta pelko pienenee ja voi nähdä muutoksen hyvät puolet. Löytää siitä paljon hauskuutta.
