Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Ulkomailla oppii yleistämään entistä kiinnostavammilla tavoilla.

Helposti voisi luulla, että monien eri kulttuurien keskellä asuminen ja muista maista kotoisin oleviin ihmisiin tutustuminen tekisi ihmisestä tiedostavan ja avoimen ja auttaisi pääsemään eroon kaikenlaisista stereotypioista. Totuus kuitenkin on, että harvoinpa vieraaseen maahan useiksi kuukausiksi lähtevä on etukäteenkään umpimielinen patriootti ja muukalaisvihaaja, joten sikäli EU:n anti-xenofobia-tavoitteet menevät hiukan väärään osoitteeseen. Joistakin stereotypioista olen ehkä päässyt eroon, mutta niiden tilalle on rehellisesti sanottuna muodostunut moninkertaisesti uusia.

Ihmismieli kerta kaikkiaan toimii niin, että se etsii logiikkaa ja pyrkii yleistämään. Siksi ei ole ihme, että kun tapaa 20 ranskalaista, joista kukaan ei puhu kovin hyvää englantia, alkaa pitää ihan oikeana sitä ennakkoluuloa, että kukaan ranskalainen ei osaa englantia. Olen tavannut EVS-aikanani vain yhden ranskalaisen, joka puhuu englantia yhtä hyvin kuin minä, ja hänkin on puoliksi saksalainen. Ottaen huomioon, että oma englantini on keskimääräisen kouluenglannin tasoista, se on minusta aika heikosti Ranskalta.

Suurin osa uusista stereotypioistani on kuitenkin paljon omaperäisempiä kuin jokin kaikkien tietämä ranskalaisten kielitaidottomuus. Esimerkiksi puolalaisia olen oppinut pitämään tiedostavina ja mielenkiintoisina yhteiskunnallisista asioista keskustelijoina, joiden ongelmana saattaa olla, että he klikkiytyvät keskenään ja puhuvat pelkkää puolaa, jota eivät usko kenenkään muun ymmärtävän. Sen verran ainakin pari puolalaista poikaa hämmästyi, kun ymmärsin venäjän alkeiden pohjalta heidän puhuvan eräästä läsnäolijasta: tunnistin ainoastaan yhden sanan, ”niemiec” eli saksalainen. Bulgarialaisista taas olen saanut hyvin lämpimän, sosiaalisen ja ystävällisen kuvan, niin että he saavat oikeasti ihmisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja pidetyksi, ainoana vikanaan ehkä, että olettavat toistenkin olevan yhtä vieraanvaraisia (koska kaksi bulgarialaista tyttöä söi salaa kaiken paahtoleipäni).

Unkarilaiset ja virolaiset, suomalais-ugrilaiset kielisukulaiseni, vaikuttavat keskimääräistä normaalimmilta: he eivät puhu niin paljon kuin muut, arvostavat yksinoloa ja nauravat samoille vitseille kanssani. Heidän mielikuvansa yhteisistä tutuistamme ovat myös hämmästyttävän lähellä omiani muihin verrattuna. Silti pidän edelleen unkarilaisia suomalaisia sosiaalisimpina, tai ainakin odotan heidän odottavan muilta enemmän sosiaalisuutta kuin itse odotan. Baltian maista tulevia taas pidän epätavallisen valmiina jakamaan niin henkilökohtaisia asioitaan tai näkemyksiään kuin tavaroitaan, mikä johtaa jälleen oletukseen vieraanvaraisuudesta eli käytännössä ruokien luvattomaan lainaamiseen. Espanjalaiset taas ovat iloisia mutta loukkaantuvat herkästi ja saattavat mököttää sen jälkeen pitkäänkin, etenkin miehet. Mutta ollessaan hyvällä päällä tai humalassa he ovat erittäin ystävällisiä. Silti monista espanjalaisista saattaa saada vaikutelman, että ystävällisyys on vain tapa eikä heitä oikeasti kiinnosta mitä minulle kuuluu.

Itävaltalaisia pidän nykyään älykkäinä ja hyvällä tavalla hiukan sekopäisinä, ja heidän kanssaan voi keskustella hyvin kaikenlaisista aiheista, mistä he vain itse tietävät jotakin. Heille on ominaista tietynlainen isänmaallisuus ainakin siinä, että heillä on tarve korostaa Itävallan olevan ihan erilainen maa kuin Saksa ja he saattavat loukkaantua siitä, kun ihmisiltä menee sekaisin Austria ja Australia. Saksalaisia olen elämäni aikana tuntenut liikaa, jotta olisin kyennyt muodostamaan heistä uusia ennakkokäsityksiä, mutta sen olen havainnut, että he ovat populäärikulttuurisesti huomattavasti lähempänä suomalaisia kuin useimmista muista maista tulevat.

Ranskalaisia leimaa puutteellisen kielitaidon yhteyteen kuuluva oletus siitä, että kyllä ranskalla pärjää. On minulle yritelty vakuuttaa sitä, että kyse ei ole ylpeydestä vaan siitä, että moni ei englantia ihan oikeasti osaa. Vaikea olisi silti kuvitella, että mistään muusta maasta tuleva vapaaehtoinen lähtisi Kreikkaan puoleksi vuodeksi osaamatta edes esitellä itseään millään muulla kielellä kuin ranskalla. Mieleni tekisi kysyä, mitä tällaiset henkilöt oikein ajattelevat, mutta se ei onnistu, koska en puhu ollenkaan ranskaa (kun tämän faktan kertoo ranskalaiselle, saattaa kuulla hämmästyneen kysymyksen, että etkö tosiaankaan ollenkaan). Olen ikävä kyllä saanut ranskalaisista yleisesti ottaen myös aika tyhmän kuvan. Mielikuva ei synny ainoastaan siitä, että useimpien kanssa on pakko puhua hitaasti ja yksinkertaisesti, vaan siitä, että monen kohdalla meille molemmille tuttuja asioita on melko vähän. Ei ole kovin mukava vakuutella puolta tuntia, että Suomessa on ihan oikeasti välillä lämmin. Samoin hämmennyin suuresti, kun eräs ranskalainen tyttö ei tiennyt, mikä on Ruotsi. Toinen ranskalainen valisti tätä, että se on se Ikea-maa. Jälkeenpäin aloin epäillä, oliko tyttö vain liian hienotunteinen sanomaan, ettei ollut koskaan kuullut Suomestakaan. Toisaalta ranskalaiset vaikuttavat tuntevan oman maansa kulttuuriakin kehnosti. Oli aika turhauttavaa tulla Xylokastroon innostuttuaan lentokonelukemiseksi otetusta Camus’ta, havaita että vapaaehtoisista seitsemän on ranskalaisia ja saada selville, että heistä kukaan ei ole koskaan lukenut Camus’ta. Georges Perec soitti joillakin jotain kelloa, joillakin ei. Yksi oli sentään Victor Hugo -fani kuten minäkin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että ihminen ei osaa oman maansa kansallislaulusta yhtään säkeistöä ulkoa?

Toisaalta suhtautumiseni stereotypia-käsitteeseen on muuttunut. Olen itsekin käyttänyt melko monessa tilanteessa selityksenä sitä, että olen suomalainen, joten tämä on minulle ihan normaalia. Se on jotenkin hirveän helppo fraasi heittää kehiin, kun haluaa ehkä ihan puhtaasti kulttuurittomista syistä toimia jollakin perinteisesti suomalaisella tavalla, esimerkiksi olla vähän aikaa yksin tai kuunnella mieluummin bussissa musiikkia kuin keskustella jonkin kanssa jostakin, mikä ei sillä hetkellä jaksa kiinnostaa. Suomi on sen verran pieni ja syrjässä, että oikeastaan voisin vetää suomalaisuuskortin esiin luultavasti missä yhteydessä hyvänsä, kunhan vain olisin ainoana suomalaisena paikalla. Tosin ei sitäkään jaksa loputtomiin kuunnella: kaikkia on alkanut rasittaa erään ranskalaistytön ongelma tehdä eroa tiettyjen englannin kielen käsitteiden välille, kuten vaikkapa kuitti ja matkalippu tai leipoa ja laittaa ruokaa tai vielä ja taas, kun ranskassa näille asioille on kuulemma vain yksi sana. Toisaalta kanssakäymistä helpottaa, kun pitää tämän ominaisuuden mielessä ja tyytyy arvailemaan lauseen merkitystä tarkoista sanoista huolimatta. Kulttuurista riippumatta EVS:nä oppii ymmärtämään toista ihmistä tai ainakin tämän puhetta, oli tämä sitten kuinka puolalainen tai ranskalainen tai suomalainen tahansa.