Teksti Eva Nilsson

Trendikäs eurooppalainen kehitysapu keskittyy talouskasvuun.

Kokoustan kerran kuukaudessa komission kehitysosaston Julius Nyerere -nimisessä kokoushuoneessa. Jostain syystä löydän itseni aina istumasta samasta kohdasta. Juuri siinä kohtaa minua katsoo vastakkaiselta seinältä mustavalkoisessa kuvassa hymyilevä Nyerere – tuo suuri visionääri, panafrikanisti, afrikkalaisen sosialismin isä, omavaraisuuden kannattaja ja kolonialismin vastustaja – joka heiluttaa voitonnyrkkiä tansanialaisella maaseudulla. Välillä yritän välttää Nyereren katseen, välillä vilkuilen sitä häpeänsekaisin tuntein.

Huoneessa istuu yleensä noin 30 valkoista eurooppalaista keskustelemassa terveydestä ja terveydenhoidosta, ja etenkin niihin liittyvistä ongelmista globaalissa etelässä. Puheenaiheina ovat niin EU:n globaalin terveyspolitiikan sisältö kuin sen rahoittaminenkin.

Viime kerralla puheenaiheeksi nousi tieto siitä, että komissio suunnittelee uusivansa niin sanotun eurooppalaisen kehitysyhteistyökonsensuksen vuodelta 2006. Konsensus määrittelee yhteiset periaatteet EU:n ja sen jäsenmaiden kehitysyhteistyölle.

Komission kehitysosasto, komissaari Andris Piebalgsin vetämänä, on tullut siihen tulokseen, että konsensus edustaa vanhakantaista ajattelua. Se keskittyy liiakseen sosiaalisektorin kehitykseen, kestävään kehitykseen, maaseudun kehitykseen, demokratiaan, hallintoon jne. Sen sijaan nyt tarvitaan selkeämpää fokusta talouskasvuun.

Siis talouskasvuun.

Tässä vaiheessa vältän Nyereren katsetta ja yritän olla tukehtumatta kaikille kokoustajille jaettuun yksilöpakattuun kakkupalaan. Ei vaan se että me istumme brysseliläisessä kokoushuoneessa kehittämässä kehitysmaita, mutta nyt siitä pitää vielä keskustella tästä lähtökohdasta.

Kaikki kehitysyhteistyötä lähemmin seuranneet tietävät, että talouskasvuun keskittyminen on alan vanhin juttu. Siitä periaatteesta moderni kehitysyhteistyö alkoi jo 40-luvulla. Ja niin se on jatkunutkin, poikkeuksina 60- ja 70-lukujen vaihtoehtoiset kehitysparadigmat, joita juuri Nyerere vei eteenpäin, sekä 2000-luku, jolloin sosiaalisektori on nostanut päätään pahasti epäonnistuneen 80- ja 90-lukujen taloudellisen rakennemuutoskauden jälkeen. Ja kaikkien myös pitäisi tietää, ettei yksin talouskasvuun keskittyminen ole aikaansaanut tasa-arvoa tai parantanut huomattavasti köyhimmän väestön elämänlaatua 70 kehitysapuvuoden aikana.

Kehitysyhteistyön trendit tulevat ja menevät. Riittää että joku valta-asemassa oleva saa ”hyvän” idean – se onnistutaan kyllä aina markkinoimaan uutena ja innovatiivisena. Tällä kertaa idean saaja taisi olla kehityskomissaari Andris Piebalgs. Tietääköhän Piebalgs muuten, että afrikkalaiset taloudet kasvavat keskimäärin viiden prosentin vuositahtia? Nyereren Tansaniassa kasvuvauhti on tänä vuonna 6,2 prosenttia. Suomessa vastaava luku on noin 3,5.

Brysselissä kehitysjärjestöt nyt joka tapauksessa miettivät, miten puolustella edustamiansa sosiaalialoja talouskasvuun liittyvin argumentein. ”Nyt tarvitaan tutkimusaineistoa siitä, miten kansalaisten hyvä terveydentila edistää talouden kestävää kasvua”, sanoo eräs kokousosallistuja, ja kaikki nyökkäävät myöntävästi.

Ja niinpä eurooppalainen kehitysyhteistyökoneisto taas pyörii, uusin vanhoin ajatuksin, sen sijaan, että luotaisiin globaalia tasa-arvoa kaikilla politiikan aloilla ja suotaisiin globaalin etelän päättää yhteiskuntakehityksensä sisällöstä ja suunnasta. Hyvä ettei Nyerere ole enää tässä maailmassa näkemässä, että hänen ajatuksensa afrikkalaisten omavaraisuudesta ja todellisesta itsenäisyydestä eivät vielä vuonna 2010 ole oikein kaikuneet eurooppalaisten päättäjien korviin. Onneksi saamme kuitenkin istua hänen muistoaan kunnioittavassa huoneessa miettimässä miten Afrikkaa tulisi kehittää.