Teksti Siru Valleala

Alle kouluikäisenä japanilainen lapsi sanelee ja äiti kuuntelee. Isä on töissä.

Juuri nyt voisi tuntua siltä, ettei Japanissa ole mukavaa olla lapsi. On nimittäin hyvin viileää ja tuulista, öisin pari astetta pakkastakin, mutta silti pikkulapset kulkevat kaduilla vanhempiensa kanssa avopäin, ilman käsineitä ja kaulahuiveja, osalla paljaat kintut hameen alta vilkkuen. Itsellä kun ylle on tumpattu erikoislämpökerrastot ja 30 asteen pakkaseen soveltuvat kengät, tuntuu lasten ja nuorten vaatetus käsittämättömältä.

Ovat ne melkoisia sissejä! Kyseessä lienee muutamakin asia. Talven ei mielletä kestävän kauan, joten sen olemassa olo tahdotaan jotenkin unohtaa – ollaanhan kuitenkin Aasiassa. On erittäin kylmä, mutta pukeudutaan yhä kuin kesällä. Japanilaisen näkökulman mukaan vatsan peittäminen on kehon lämmön säilymisen kannalta ykkösasia, ei raajojen tai pään. Lapsilla ajatellaan olevan niin kiihkeä verenkierto, että heillä kädet ja jalat ovat kuumat luonnostaan. Ei ole tavatonta nähdä paljasvarpaista pikkuvauvaa rattaissa parin asteen kelissä. Ja elossa ne näyttävät säilyvän, jopa iloisina! Ja kestävätpähän sitten vanhempana paremmin talviviileitä asuntoja ja Tokion tammikuista viimaa. Suorastaan huvittaa, kun japanilaiset aina huokailevat, etteivät ikinä voisi elää Suomen talvessa. Itse kalisen Tokiossa niin ulkona kuin sisälläkin. Suomessa sentään pääsee lämpöön.

Ehkä kyseessä on myös Japanille ominainen tapa antaa pikkulapsille paljon vapauksia ja omaa päätösvaltaa – myös talvipukeutumisessa. Kautta historian lasten on annettu Japanissa tehdä aika lailla oman mielensä mukaan. Lapsi ajatellaan lahjaksi Buddhalta; hän on vapaa sielu, jota ei ole hyvä liikaa suitsia. Lapsi on enemmän osa tuonpuoleista kuin kiinni tässä elämässä. Välillä junissa näkeekin melkoisia pikkukoheltajia, joita ei juuri kiellellä. Toisaalta lapset Japanissa käyttäytyvät pääsääntöisesti ällistyttävän hyvin. Kertaakaan en ole kaupassa nähnyt lattialla sätkivää karkinhimoista pikku rääkyjää. Kertaakaan en ole myöskään kuullut äitien korottavan ääntään lapselleen. Pääasiassa tuntuu siltä, että koska kummatkin käyttäytyvät hyvin, kummatkin käyttäytyvät hyvin!

Äiti on lapselle jokapäiväinen tuki, turva ja opettaja. Isä on kiva lisä, silloin kun isästä ja isän firmasta siltä tuntuu. Viikonloppuina lauantaisin yleensä nukutaan ja levätään, mutta sunnuntaisin leikitään koko perheen kesken, viimeinkin. Arkena isistä ei normaalisti näy kuin korkeintaan nopea puvun hihan vilahdus. Toisinaan bisnesisillä on kuitenkin jokin nimetty tehtävä lastenhoidossa: esimerkiksi eräs tutun tuttu kylvettää vauvansa aina töistä kotiin tultuaan – joskus kello kaksi yöllä.

Japanissa on päiväkoteja, ja osa äideistä käy niiden turvin osa-aikaisessa työssä. Japanilaiset työajat – eli ylitöitä iltaan saakka – eivät oikein tue kokopäivähommia, sillä päiväkodit sulkeutuvat yleensä Suomen tapaan viiden maissa. Edelleen suurin osa naisista jää lasten kanssa kotiin.

Olemmekin suomalaisella kaveriporukalla pohtineet sitä, mikä saa uransa lähes huipulle paiskineen naisen suin surmin jättämään kaiken lapsen synnyttyä. Eikö korkea koulutus, antoisa työ ja merkittävä ero perheen varallisuudessa lainkaan houkuta? Usea naispuolinen japanilaistuttava, vuosikausia työelämässä hyvin pärjännyt sinkku, on suoraan sanonut, että jäisi kotiin, jos löytäisi miehen. Jäisi myös siinä tapauksessa, ettei lapsia olisi. Tämä tietysti kertonee aika paljon myös japanilaisesta työkulttuurista.

Onpa sekin aivan yleistä ja avoimesti keskusteltua, että hyviin yliopistoihin haetaan, jotta tavattaisiin siellä menestyviä, hyvin koulutettuja aviomiehiä. Myös firmat palkkaavat sihteerin hommiin mielellään nättejä, sinkkuja tyttöjä, ja kyseessä tuntuukin toisinaan olevan enemmän suoranainen paritus, kuin työtehtävän antaminen ja naispuolisen ammattilaisen auttaminen uransa alkuun.

Lapsiperheiden tilannetta ja hoitovastuun kaatumista äidin niskaan on kuitenkin ainakin yritetty viime aikoina lain puitteissa hieman helpottaa. Läpi meni lakiehdotus siitä, että vanhemmat, joilla on alle 3-vuotiaita lapsia, saavat luvan kanssa työskennellä lyhyempiä päiviä ja kieltäytyä ylitöistä. Firmassa voidaan myös päättää antaa 5-10 päivää palkallista vapaata lastenhoidollisiin tarkoituksiin, mikäli lapsi esimerkiksi sairastuu. Työnantajia voi kohdata rangaistus, jos he eivät tätä lakia noudata. Laissa on kuitenkin mukana kohta ”jos vanhemmat näin haluavat”, mikä luonnollisesti aiheuttaa sen, että oletettavasti lakia ei paljon noudateta. Lojaali työntekijä ei välttämättä tahdo ja kehtaa vaatia työnantajaltaan mitään niin törkeää, kuin ylitöistä kieltäytymistä. Hän ei halua jättää pomoa ahdinkoon. Sitä paitsi aina löytyy tilalle uusi, joka ei kieltäydy.

Yhtä kaikki, japanilaiset tuntuvat varsin lapsirakkailta, mikä toki osaltaan johtuu siitä, että lapset alkavat olla katoava luonnonvara. Yhteisöönsä lapsi Japanissa istutetaan muun muassa erilaisten ikäriittien avulla. Kalenterivuoden aikana on runsaasti lapsille omistettuja juhlapäiviä. Shintolaisuuden puitteissa perheet käyvät temppeleillä eri vaiheissa lapsen elämää. Esimerkiksi vastasyntyneen kanssa käydään toivomassa onnea ja suojelua ja marraskuisin vietetään schichi-go-san -festivaalia (seitsemän-viisi-kolme), jolloin 5-vuotiaat pojat ja 3- ja 7-vuotiaat tytöt puetaan upeasti ja viedään temppelille kiittämään saadusta suojeluksesta.

Varsinainen lapsille omistettu juhlapyhä on kodomo no hi, lastenpäivä 5. toukokuuta. Koska päivä alun perin oli poikalapsille kohdistettu, on pojan omistavien perheiden yhä tapana ripustaa värikkäitä, karppikalaa kuvaavia koinobori-leijoja kotitalon ulkopuolelle, yksi kutakin poikaa kohden. Karppi on tunnettu sinnikkyydestään ja rohkeudestaan. Päivä kuitenkin on yhtä lailla juhlapäivä sekä pojille että tytöille, ja se on myös kansallinen lomapäivä koko perheelle.

Vielä kun järjestettäisiin lastentekopäivä, niin edellä mainitut juhlapyhät eivät aikanaan katoisi almanakasta.