Teksti Hanna Kuusela

Kirjoittaja eli viikon karanteenissa. Tamiflu ei tuonut mielenrauhaa.

En mielestäni ollut koskaan tavannut yhtä ystävällistä lehtimyyjää. Hän kosketti olkaani, melkein halasi ja osoitti viereistä rakennusta. Siinä olisi etsimäni sairaala. Syyllisyys iski kuin salama: siinä sairastui jälleen yksi viaton.

Warren Streetin sairaalan farmaseutti huusi lääkkeen nimen moneen kertaan keskellä poliklinikan potilasjonoa. Tunsin tuhansien silmien tuijottavan. Mielestäni ne kaikki syyttivät minua.

”Otat sitten vain yhden pillerin päivässä – et kahta – koska sinulla ei vielä ole tartuntaa”, hän totesi. ”Vielä”, minä ajattelin.

Tähän saakka olin naureskellut kotiin tulleille tietolehtisille, hypännyt uutissivut sanomalehdissä yli ja kaikkien valveutuneiden ihmisten tavoin ollut lähinnä kiinnostunut siitä, mistä virus oli saanut alkunsa. Nyt olin muuttunut hermoraunioksi.

”Kuuri kestää kymmenen päivää.” Kymmenen päivää aikaa odottaa tartuntaa karanteeniksi muuttuneessa kodissani.

Sattui siis niin, että asuin viikon sikainfluenssapotilaan kanssa samassa asunnossa. Koska potilas ei saanut liikkua ulkona, talostamme tehtiin karanteeni. Juuri sinä päivänä maailmalla oli jälleen kuollut tautiin yksi 37-vuotias muuten terve mies.

Teljettyäni itseni huoneeseeni kuulin lisää Tamiflu-lääkkeestä: EU:nkaan mukaan tehosta ei oikein ole varmuutta. Lääkettä vasta testaillaan. Se saattaa lyhentää oireita päivällä – tai ehkäpä joka viides ei koskaan saakaan tartuntaan. Japanissa tutkittiin lääkkeen ja kahden itsemurhatapauksen välisiä yhteyksiä.

Edellisenä iltana olin vielä ollut huojentunut, iloinen ja onnellinen: ainakin olen nyt hoidon piirissä, varmoissa käsissä. Luettuani Tamiflusta tiesin, ettei mitään käsiä ollut. Olinpa nauttinut lumevaikutuksesta tai en, viimeistään nyt se oli mennyttä.

Ja hetkinen! Lääkettä siis testataan. Lumelääkettä saavan ryhmän tuloksia verrataan oikeaa lääkettä saaneiden tuloksiin, ja tältä pohjalta terveysviranomaiset tekevät johtopäätöksensä. Lumelääkettä saava ryhmä? Kuka helvetissä sellaiseen suostuisi pandemian aikana?

Vainoharhaisuuteni kasvoi. Enkö juuri minä olisi mitä mainioin koekaniini lumelääkkeelle? Koska minä ja kämppikseni elimme samoissa oloissa, eikö juuri yhdelle meistä kannattaisi antaa lumelääkettä ja toisille oikeaa tavaraa? Eivätkö kansanterveydelliset syyt melkeinpä huutaisi tällaisen kokeen perään?

Viikko kului. Mitään muita oireita kuin vainoharhaisuutta ei ilmaantunut. Myös itse potilas parantui. Tulin terveenä Suomeen. Kehenkään ei tarttunut mitään.

Ohikiitäneen hetken lontoolaisessa huoneessani huusin yksilön oikeuksien perään lääketieteessä. Kolme viikkoa myöhemmin – pandemian edelleen pysyessä lievänä ja kuolemantapausten vähentyessä – olen taas valmis kannattamaan massatutkimuksia ihmiskunnan oikeuksien nimissä lääketeollisuutta vastaan.

Muutaman päivän sanomalehdet kertoivat, että Britanniassa on tähän mennessä sairastunut 666 ihmistä. Nyt peto näyttää taas inhimilliseltä. Se näyttää lietsotulta pelolta tai lääketehtaan omistajalta – ei virukselta.